Vuoden viimeiset keikat suoritettu (tai ainakin melkein, muutama ihana reipas jaksaa vielä hoitaa yhden pikakeikkahälytyksen) ja vuoden viimeiset treenit käsillä. Maanantaina vapaavuorolla "treenatessani" tajusin kaksi asiaa:
1) Kisat ovat mitä parhain motivaattori ja ohjenuora. On askeleet joita treenata. On selkeä syy ja tavoite ja päämäärä miksi treenata.
Hiukan meni maanantai ihmetellessä, että mitähän sitä tässä nyt oikein treenaisi. Seuraavista mahdollisista kisoistakaan ei mitään tietoa eikä varmuutta. Tämän syksyn askeleita kun on tahkonut yhä uudestaan ja uudestaan aina niitä samoja, niin ei hurjasti huvittanut jatkaa taas samojen askelten kanssa. Ne muutamat muut erit askeleet, joita joskus on ehkä osannut on autuaasti unholassa, kun niitä ei ole aikoihin kertaillut.
Bummer.
Onneksi sentään maanantaina paikalla oli edistyneempiä tanssijoita omien
askeltensa kanssa, oli kiva kokeilla jotain itselle uutta, vaikkei
oma taitotaso sinne asti vielä riitäkään.
2) Niin kamalan hukassa ja niin järjettömän iso ikävä, kun Turussa ei nyt omaa tanssikoulua enää ole.
Yllättävän, mielettömän vaikeaa oli saada itseään tekemään jotain muka systemaattista treeniä ilman etevää ohjausta. Kaipasin niin kovasti vanhoja ohjaajiani sanomaan mitä tehdä ja miten tehdä. Maanantain treeni menikin sitten pitkälti jonkun verran vanhojen askelten kanssa ja jotain tekniikan kanssa onnetonta räpistellessä.
Niin no, se hornpipe. Siinä mulla kyllä riittää tekemistä. Sekin tuli taas kovin tuskallisen selväksi maanantaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti