Mutta asiaan! Aamulla ylös rauhassa omaan tahtiin, aamiaiselle (kutka mitäkin alas saivat), kamat kasaan ja lähialueella vielä kevyellä lounaalla (kutka mitäkin alas saivat). Hotellilta kamat mukaan ja puolenpäivän tienoilla kohti metroasemaa ja kisapaikkaa!
Opettajamme oli hankkinut meille ihan omat meikkaajat paikalle, mitä ylellisyyttä! Ja mikä helpotus, sillä minähän siis en edelleenkään meikkaa, joten luvassa oli varmasti taidokkaampi ja tasalaatuisempi tulos, kuin jos minulle itselleni olisi laitettu pensselit käteen sitä sotamaalausta vääntämään. Meidän tiimin meikkausvuoro oli jo klo 13 ja aavistuksen verran hirvitti, kun paikalle tuli kaksi naista kaikkine varustelaukkuineen, uh... Mää ja meikit... Viivyttääkseni kohtalonhetkeä mahdollisimman pitkään jättäydyin jonon hännille, mutta pakotietä ei ollut, ja oma vuoro lähestyi uhkaavaa tahtia.
Meikattavana istuskelu oli itse asiassa ihan rentouttava kokemus, kun mitään ei tarvinnut itse tehdä ja luotti toisen ammattitaitoon. Lopputuloksen odottelu hirvitti lähinnä siksi, kun ounastelin näkeväni lajille tyypillistä ylilyöntiä... Lopputulos oli kuitenkin jopa lähes siedettävä, helpotuksen huokaus, en tuntenut itseäni ihan friikiksi, ainoastaan lievästi oudoksi.
Naaman jälkeen suunnattiin koko lössi vessaan vääntämään nutturaperuukkeja päähän. Onneksi meillä oli mukana tiimimme varajäsen, joka hoiti mm. minun pääni kuntoon (kiitos!). Myös opettajamme tytär oli apuna ja kun yksi tiimimme lyhythiuksinen osoittautui, eh, hieman haastavaksi tapaukseksi, tuli apuun vielä oma opemmekin. Aikaa kului mukavasti, mutta nutturat kaikille päähän saatin.
Seuraavaksi viimeiset treenit ja opettajan vinkit, kevyttä lounasta (juokaa loppupäivä pilleillä, oli meikkajamme ohjeistus. Ookei...) ja odottelua, koska viimein olisi aika kiskoa mekko päälle ja suunnata kohti lavaa. Odotella saimmekin, sillä vuoromme oli tokavika... Opettajamme mielestä paras paikka, koska sitten jää tuomarien mieleen. Tai jotain. Itse epäilen jotain ongelmanpoikasta ilmoittautumisissa, koska kumpaakaan suomalaisjoukkuetta ei jostain syystä ollut virallisessa ohjelmakirjassa ollenkaan. Hiukan harmitti, sillä olisihan se nyt ollut hienoa, että koko maailma olisi nähnyt ohjelmassa jopa kaksi joukkuetta Suomesta!
Mutta tiättekö mitä. Odottelu ei ollut suurta tuskaa. Jännitys ei ollut karmaisevaa eikä lamaannuttavaa. Jännitti joo, tottakai, mutta ei liian pahasti. Hiukka pinna tavallista kireämmällä ehkä, mutta ei mitään totaalisia meltdowneja. Jo edellisenä päivänä olimme yhden tiimikaverin kanssa sooloja katseltuamme jutelleet, että eihän nämä oikeastaan ole sen kummoisemman oloiset kisat kuin aikaisemmatkaan. Kisat kuin kisat. Lavakaan ei ollut niin valtava kuin mitä olin pahimmillaan odottanut sen olevan. Fiilis siis hyvä, jopa odotellessa. Odottelutilassa lämmittelimme, naposteltiin hiukan eväitä, ja kun setä viimein ilmoitti, että viimeisetkin joukkueet voisivat siirtyä alakertaa kohti, huu!, kiskaistiin mekot niskaan, tanssittiin tanssi kertaalleen läpi, ja sitten jonoon. Ja sitten jonotettiin. Aika kauan. Joukkueita oli ilmoittautunut mukaan 59, lavalle asti tuli 56 joukkuetta. Jonossa oli siis aikaa seisoskella. Yhtään ei muiden joukkueiden suoritusta nähnyt, mikä toisaalta hiukan harmitti, mutta saattoi olla hyväkin, olisi meinaan voinut iskeä rimakauhu muiden hienoja suorituksia katsellessa. Tunnelmaa kohotti opettajalta kesken odottelun tullut tekstari, että lavalla oli nähty heikkoja joukkueita, "dance your socks off"! Hyppelyiden, lämmittelyiden ja kuvioiden muisteluiden lisäksi lavan takana tapettiin aikaa myös valokuvaamalla.
Oli se kyllä kutkuttava tunne, juuri ennen omaa vuoroa lavan takana portailla odotellessa, kun setä kuulutti meidät lavalle. Number 158. Trip to the Cottage. Se oli menoa sit! Lavalle kävely, paikat, turn ja hymyä!! Seuraavat n. 2 minuuttia 15 sekunttia kävelystä loppukumarrukseen on meidän!
Olimme etukäteen hirveesti pähkäilleet että mikä se lavan keskikohta oikein olisi, ja lavalle kävellessäni koitin paniikissa vilkuilla omaa maamerkkiäni mihin kohtaan pitäisi asettua, ja ainakin itse sen vilkuilun videolta huomaan, lol! Meillä oli katsomossa varajäsenemme videoagenttina, ja hän sai kuin saikin kuvattua tanssimme meille muistoksi ja oppimateriaaliksi mahdollista jatkoa varten. Koko videota ette saa, mutta alla muutama ruutukaappaus. Olimme tehneet treeneissä kovasti työtä saadaksemme etenkin kuvioita näteiksi, ja olen edelleen sitä mieltä, että olimme tehneet hyvää työtä.
Hyvin meni! Olimme itse kovasti tyytyväisiä suoritukseemme ja meille jäi todella hyvä mieli. Kuten monesti olen jo todennut, haastetta meillä on edelleen tekniikassa. Meidän pitäisi mm. jaksaa koko tanssi korkeilla varpailla, ja potkaista joka ainoa kerta sinne pehvaan saakka, pitää ne nilkat suorina ja bäckit korkeina. Tekniikkahaasteemme kuitenkin tiesimme, joten iloitsimme vilpittömästi hyvin kohdilleen napsuneista kuvioista. Tietysti toivoimme myös tuomarien arvostavan niitä, eikä vain tekniikkaa.
No, tekniikka voitti. Ja kenties myös meitä paremmat kuviot, en tiedä, muita suorituksiahan en nähnyt. Recallin sai eli toiselle kierrokselle pääsi 30 joukkuetta, kumpikaan suomalaisjoukkue ei ollut niiden joukossa. Eikä muuten ollut yksikään mannereurooppalainen joukkue. Top 30 koostui irlantilaisista, briteistä (Skotlanti, Englanti, Wales), amerikkalaisista sekä yhdestä australialaisjoukkueesta. Loppusijoituksemme oli 56:sta joukkueesta 48., Hki-Tre ylsi sijalle 43 (onnittelut!!). Paras mannereurooppalainen oli venäläisjoukkue sijalla 32. Heillä liki liippasi, mutta ihan ei vielä riittänyt. Manner-Euroopalla riittää siis vielä kirittävää, kaikilla.
Entä täyttyivätkö omat tavoitteet? Nehän olivat oma paras suoritus kisoissa ja sijoituksen parantaminen mannereurooppalaisiin joukkueisiin nähden.
Ekaan tavoitteeseen sanoisin kyllä, varmasti. Me saimme tehtyä oman hyvän suorituksen. Toisesta on vähän paha sanoa. Manner-Euroopan karsinnoista Krakovassa Lontooseen pääsi 15 joukkuetta, mutta kisoihin oli tullut vain puolet, eli kuusi muuta ja me kaksi suomalaista. Mannereurooppalaisista olimme sijalla 6/8. Taakse jäi kaksi kovaa venäläisjoukkuetta, mutta heidän huono menestys johtui kuulemma pahoista mokista, kertoivat katsomossa olleet suomalaisagentit. Normaalisuorituksellaan he olisivat varmasti olleet meitä parempia. Joten sanoisin, että toinen tavoite ei onnistunut. Kilpailuhenkisemmät yksilöt tästä tiedosta ehkä kärsivät, mutta minä en suuremmin. En kiellä etteikö hyvältä tuntuneen suorituksen jälkeen olisi toivonut parempaakin sijoitusta, mutta siitä huolimatta, minulla on vieläkin, reilu viikko kisan jälkeen, edelleen hyvä mieli suorituksestamme. Sitäpaitsi, pohjalta pääsee vain ylöspäin ;). Jäipähän tavoiteltavaa mahdolliselle tulevaisuudelle.
Emme jaksaneet enää jäädä seuraamaan toista kierrosta, keho huusi ruokaa, joten lähdimme kaikessa meikki- ja hiuställingissä kohti hotellimme läheisiä ruokapaikkoja.
Muut jäivät vielä tyhjentämään lasejaan ja viihdyttämään pubin muita asiakkaita kisatällingillä ja irkkutanssillakin, kuulemma, mutta minä lähdin puolikkaan siiderini jälkeen pakkaamaan, aamuherätys klo 04:00 kolkutteli takaraivossa. Venähti se nukkumaanmeno sittenkin, kun hiuksista pinnien etsiminen vei oman aikansa, kuten myös sen maalikerroksen poistoyritykset. Muutkin ehtivät takaisin hotellille ja naapurihuone kävi meitä vielä viihdyttämässä peruukinpoistamisen jälkeisellä lookillaan, voi olisittepa nähneet :D!
Aamulla lentokenttäkuljetuksella hyvissä ajoin kentälle, koko päivä matkustusta, kotona iltapäivästä neljän kieppeillä taas yhtä kokemusta ja kasa hienoja muistoja rikkaampana. Sillä kokemus oli kaikkinensa hieno. Toistekin voisi mennä jos pääsis ;)...
Seuraavassa postauksessa pitääkin sitten vielä hiukan koota ajatuksiaan ja ihmetellä, että kuinkas sitten kävikään? Onko Lontoon jälkeen enää elämää?
