Ryhtiliike aka Liioitteluyhdistyksestä, päivää

Tämä kesä on ollut mielenkiintoisen kolmijakoinen sää-ääri-ilmiöineen. Kesäkuussa oli julmetun kylmää, heinäkuussa oli huikeaa hellettä, nyt elokuussa sitten näköjään lähinnä sataa ja ukkostaa, päivästä toiseen. Sääilmiöiden takana on hyvä piileksiä ja selitellä niillä vähäisiä liikuntasuorituksiaan. Mutta kun kisoihin on aikaa taas mitättömät kolme kuukautta, alkaa pienet ryhtiiikkeet tuntua tarpeelliselta. On se kumma, kun ei sitä liikuntaa saa suoritettua tasaisen säännöllisesti ympäri vuoden, vaan aina se menee jossain vaiheessa lusmuiluksi, ja sitten kun tarpeeksi alkaa harmittaa ja nolottaa ja tulevat kisat lähetä, niin homma menee liioitteluksi.
Viime viikonloppuna kiersin lenkkipolun kertaalleen ja hetihän se taas etureisissä tuntui, joten kun sunnuntaina oli kesäisen kaunis ja lämmin päivä tein mukavan 2½ tunnin palauttavan fillarilenkin, johon sisältyi myös uimarannalla kahlaamista ja kipeiden päkiöiden hierontaa karheassa rantahiekassa. Ah! Ihanan leppoisaa ja rentouttavaa kesän viimeisten päivien tunnelmaa!
Eilen taasen vähemmän sateisen välipäivän huumassa pistin itseni lenkkipolulle. Hyvänä alkulämmittelynä toimi ensin reilun tunnin trad.settini askeltreenit olohuoneessa, sitten kiersin (hölkäten!!) lenkkipolkuni 3½ kertaa, ja lopuksi kotona vielä kaupan päällisiksi lihaskuntoliikkeitä. Olinhan minä tietysti tyytyväinen uurastukseeni, mutta tiesin kyllä mitä odotella...

Ensiapua.
Niiiiin raato... Notta liioitteluyhdistyksestä päivää...

Nyt taas koskee reisiin ja koskee vatsaan ja koskee käsivarsiin ja jalatkin on kolmesta kohtaa hiertyneet rikki. Olin nimittäin kuvitellut jo tietäväni mihin kohtaan jalkoja teipit tulisi laittaa estämään kenkien hiertämistä, vaan ei. Aivan käsittämätöntä, miten voi aina löytyä uusia paikkoja, joista kengät hankaa ja puristaa!

Nyt pitäisi tehdä hankala päätös. Ensi sunnuntaina heti aamupäivästä on Helsingissä irkkutiivari, mutta mutta, edeltävälle päivälle eli lauantaille olisi tarjolla vanhaa rakasta lajiani pesäpalloa! Se vaan, että kun sen pesismailan varressa riehuu nykyään vain kerran vuodessa, niin itseni tuntien sen tietää että seuraavana päivänä pelkkä kävely on yhtä tuskaa, tanssimisesta nyt puhumattakaan. Voi näitä elämän suuria valintoja...

Mitä Lontoon jälkeen?

Ohi siis on, irkkutanssiharrastukseni supervuosi, noin toukokuusta 2013 huhtikuun loppuun 2014. Nordic Feis, Krakovan EM-kisat ja mannereuroopan Feis, yhdistyksemme oma näytös ja irlantilaisen tanssin MM-kisat Lontoossa. Lontoon jälkeen oli kieltämättä hiukan tyhjä olo ja ilmaan jäi roikkumaan kysymys jatkosta. Onko Lontoon jälkeen elämää? No, elämää kyllä, irkkutanssielämä sen sijaan oli kesän ajan pienellä lomanpoikasella, ainakin kisatreenien suhteen. Täysin ilman irkkua ei sentään voi olla.

Mitä tämä lähes vuoden kestänyt kisaprojekti sitten mahdollisesti antoi, mitä otti?
Ainakin vuosi on vienyt paitsi tuhottomasti aikaa, niin myös tuhottomasti rahaa. Henkilökohtainen konkurssi on täällä. Pinnaa kiristi pahasti erinäiset käsityöt sekä etenkin molemmat "uusi kisa-asu" episodit, vaikka etenkin viimeisimpään lopputulokseen olenkin kovin tyytyväinen. Lajissa on myös edelleen aspekteja, joita ilman olisin ilolla (peruukit! otsatukkakummut! Graah!!). Treeneissä taasen oli hetkensä, jolloin mielessä käväisi, että onko tämä muka kaiken tämän arvoista. Toisaalta, ne ahaa-hetket, kun joku juttu napsahti kohdalleen olivat ah! niin upeita. Kaikki viime vuoden treenaaminen on toisaalta ollut hyvinkin antoisaa. Olen tehnyt asioita, joita en ikinä olisi uskonut tekeväni (lenkkeily!) tai joita en ole koskaan edes osannut kuvitella kenties tekeväni (maailmanmestaruuskisat!?). Aikalailla absurdi oli hetki, kun tajuntaan iski jonkun kommentti, että mehän olemme maajoukkue-edustajia, edustamme Suomea Maailmanmestaruustason (urheilu)kilpailuissa. Minä, urheilija, maailmanmestaruuskisat? Hehehehehe... Yhtälö, joka edelleen herättää hilpeyttä. Sillä toisin kuin tanssimisesta ehkä yleensä ajatellaan, niin irkkutanssi on kyllä urheilua!

Jossain vaiheessa alkoi kaivertaa, kun kaikki aika ja raha tuntui menevän lähinnä vaan ceiliin. Jossain vaiheessa kevättä tuli suunnaton ikävä soolotreeneihin. Alkoi olla liian vaivalloista koittaa yhdistää sekä soolo- että ceilitreenit, joten soolotreenit saivat jäädä pääsääntöisesti tauolle. Maaliskuussa pääsin sentään osallistumaan entisten opettajieni tiivareille, mutta ekoja kertoja Lontoon jälkeen kun sooloihin muka palailin, oli aika shokeeraavaa tajuta, ettei enää pysy vanhassa reelissä edes tahdissa. Sliparin askeleet olivat kadonneet muistista tyystin minne lie. Kevätpuolella aikalailla tappiotunnelmissa siis, mitä sooloihin tulee. Kaiken kaikkiaan, vuoden saldo on plussaa ja miinusta, kuten niin monessa muussakin asiassa elämässä. Plussapuoli kuitenkin voittaa. En kadu viime vuotta, sen huonoista puolista huolimatta. Mutta ryhtyisinkö siihen uudestaan? No toki!

Kesäkuun alussa ceilitiimimme teki päätöksen jatkamisesta, tähtäimessä mannereuroopan EM-kisat ja MM-karsinta sekä mannereuroopan Feis Haagissa 22.-23.11.2014. Tavoitteeksi sopisi viime vuoden sijoituksen ja oman suorituksen parantaminen, mutta olen aika skeptinen, koska treenikertoja on tässä vaiheessa alla huikeat yksi. Muutoinkin kesä on mennyt pitkälti ihmetellessä mitä tässä oikein lopulta tekisi. Kisatako sooloilla vai ei? Kesän huvetesssa hupeni alati kiihtyvällä tahdilla myös treeniaika. Soolokisaamiseni roikkui ilmassa perjantaihin asti, jolloin lopulta päätökseni taisin tehdä. Kuten sanoin, tappiotunnelmaa, alla todella vähän treeniä, joten onko mitään mieltä mennä kisoihin säheltämään? No, ei varmaan ole - mutta menenpä silti :). Jos päästetään. On se kaikesta huolimatta vaan niin kivaa, ja kuitenkin vaan kutkuttaa katsoa, mihin omat rahkeet riittävät.

Aikaa on enää vähän, kolme kuukautta, ja ceilitreenit ovat kuitenkin etusijalla, joten saa nähdä kuinka käy. Uusia/uudehkoja askeleita on kolmessa tanssissa sekä uusi (minulle), vaikea (minulle) trad.set. Vanhat reel ja slipari ovat niin huonolla mallilla että hävettää, ja olen kovin epäileväinen saanko niitä edes viime syksyn tasolle, saatika sitten paremmiksi. Vanhojen kisatanssien uudelleen lämmittelyn luulisi olevan helppoa, mutta osasyy epäilyyn on huonompi motivaatio niiden treenaamiseen. Vuoden kun on yksiä askeleita jankannut, alkaa olla hieman puuduttavaa alkaa taas tahkota samoja. Vielä suurempi ongelma on varmaan omien korvien väli. Sitä odottaa itseltään, että vanhojen askelten tulisi mennä nyt vuotta myöhemmin paljon paljon paremmin, vähänkö noloa kun näin ei ole. Epäonnistuminen ei ole koskaan kivaa.

Olen myös miettinyt mitä tälle blogilleni jatkossa tapahtuu. Aika hiljaista kesällä on ollut, kuten olette ehkä huomanneet. Vuosi on uusi ja kisat on uudet, mutta tanssit ja treenit jatkuvat kuten ennen ja näin ollen myös blogimerkinnät todennäköisesti toistavat itseään. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, minun mielestäni, mutta toisaalta, eipä kukaan tätä blogia kirjoittamaan pakota jos liian tylsäksi menee. Saatanpa silti ihan vaikka vaan itselleni myös tämän vuoden irkkuvaiheistani jotain muistoksi kirjoitella.