Mistä tietää, että kisat lähestyy?
No kuulkaas. Vainoharhaisuus lisääntyy!
Pyörällä kulkiessa pälyilee ympäriinsä ja luo kauhukuvia "mitä-jos-joudun-jarruttamaan-tuon-irtosepelin-kohdalla-ja-rengas-liusuu-alta-pois-ja-kaadun-ja-hajotan-jalan!?, Mitä-jos-tuolta-nyt-tuleekin-auto-eikä-pysähdy-ja-ajaa-mun-päälle-vaikka-sillä-on-kolmio-tai-punanen!?, Mitä-jos-joku-rattijuoppo-tuleekin-ja-ajaa-munt-kumoon-tällä-pyörätiellä!?"
Treeneissä on takaraivossa jatkuvasti ihan vaan varmuuden vuoksi jotenkin hieman varpaillaan (eheheh, siis varuillaan), ettei vaan mitään käy. Jos joku tiimin jäsen horjahtelee tai kaatuu, niin jos paikalla on ceilitiimimme jäseniä kuuluu yhteinen "gaaasp-kauheeta-eihän-sulle-vaan-käynyt-mitään!?"
Jos johonkin paikkaan tai lihakseen tai niveleen tai mihin vaan ennen kunnossa olleeseen kohtaan alkaa sattua, niin "voi-apua-mitä-tää-on-onko-tää-vakavaa-ehtiikö-tää-parantua-ajoissa-estääkö-tää-mua-tanssimasta!?"
Yhdessä lentoyhtiössä lakkoillaan jo, joten Krakovan kokemukset tuoreessa muistissa hieman hermostuneena odottelee, että mahtaako miten pian tulla samoja uutisia omaa lentoyhtiötä koskien. Ennen vai jälkeen Lontoon.
Miten tervejärkistä.
Tämän kaiken lisäksi vielä ne muut mielenhäiriöt. Vai mitä muutakaan voi muka sanoa siitä, että olen mennyt heikkona hetkenäni ääneen sanomaan, että jos recall tulee, niin mulle sitten tällaiset.
Huolestuttavaa. Hyvin, hyvin huolestuttavaa. Tai voisi olla, jos uskoisin tekniikkamme recalliin riittävän.
Vainoharhaisuutta jäljellä kolme viikkoa. Tasan.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Vain 3000 strassin tähden...
Déjà vu? Flashback? Been there, done that?
Polkeeko elämäni paikallaan? Vai kulkeeko elämäni kenties ympyrää?
Muistattehan, syksyllä teimme kisa-asumme mustia yläosia, allekirjoittanut ainakin otsa hiessä manaillen ja välillä jopa itkua vääntäen. Tuon projektin valmistuminen ansaitsi armotonta tuuletusta: se oli siinä, never again!
Eheheheiii...
Irlantilainen opettajamme siis halusi meille uudet puvut, kuten jo hampaita kiristellen olen kertonut. Tällä kertaa onneksi itse puvun tekeminen, siis se kammokammo ompelu, saatiin ulkoistettua ja ehdin jo riemuita, ettei minun enää tarvitse moisen kanssa äheltää. Nooh... Irkkuasuissa nyt ilmeisesti vaan kuuluu olla sitä strassia ja kimallusta, joten tieni veikin takaisin kimaltelevien strassien pariin, kun opettajamme halusi pukuihin blingiä.
Paljon blingiä.
Eikä ku timangeja vaan siis kläästimään.
Joten tässä sitä taas ollaan. 3000:n halkaisijaltaan 4,8mm:n strassin piti löytää tiensä 17:ään asuun, joten ompelijamme ja ystävämme tervejärkisyyttä turvataksemme riensimme sunnuntaina apuun pinsetein, hammastikuin, tarrakynin ja mittanauhoin noiden kimaltelevien pikkupiiperrysten pariin. Tehokkaat seitsemän (muistaakseni...?) käsiparia sai kolmessa tunnissa hoidettua kahdeksaan (muistaakseni...?) asuun kaulukset ja hihat (voi sanonko mitä... Siis hihat! Muistattehan syksyisen tuskani... Maksan varmaan jonkun edellisen elämäni hihakarmaa, siinä määrin oli taas hajottavaa ja hermoja raastavaa tuo hihaosaston säätö, argh!). Lisäksi muutama viittakin sai jo kimalteensa sunnuntaina, ja loputkin viitat hoituivat, kun tänään toimin ompelijamme henkilökohtaisena orjana viittojen strassittajana.
Tästä se taas lähti: liimaa, pinsettejä, tarrakyniä ja 3000 pikkustrassia purkissa.
Eikä tästäkään ilman nuppineuloja selvitty...
Valmiita kappaleita kuivumassa.
Viittojen vuoro, 23 nappulaa per viitta.
Eivätkä nämä strassipajat vielä tähän lopu. Vielä on puolet puvuista kokonaan ilman strasseja (hihoihin en enää koske, ettäs tiedätte!!). Kaikkien pukujen helmaosat huutavat vielä strassejaan. Kuten myös kaikki 17 hameosaa. Onneksi totesin jo syksyllä, että tämä strassien liimailu oli hermojani vähiten raastavaa, tämä homma on ihan fine.
Paitsi ne hihat.
Lontooseen 3 viikkoa ja viisi päivää.
Polkeeko elämäni paikallaan? Vai kulkeeko elämäni kenties ympyrää?
Muistattehan, syksyllä teimme kisa-asumme mustia yläosia, allekirjoittanut ainakin otsa hiessä manaillen ja välillä jopa itkua vääntäen. Tuon projektin valmistuminen ansaitsi armotonta tuuletusta: se oli siinä, never again!
Eheheheiii...
Irlantilainen opettajamme siis halusi meille uudet puvut, kuten jo hampaita kiristellen olen kertonut. Tällä kertaa onneksi itse puvun tekeminen, siis se kammokammo ompelu, saatiin ulkoistettua ja ehdin jo riemuita, ettei minun enää tarvitse moisen kanssa äheltää. Nooh... Irkkuasuissa nyt ilmeisesti vaan kuuluu olla sitä strassia ja kimallusta, joten tieni veikin takaisin kimaltelevien strassien pariin, kun opettajamme halusi pukuihin blingiä.
Paljon blingiä.
Eikä ku timangeja vaan siis kläästimään.
Joten tässä sitä taas ollaan. 3000:n halkaisijaltaan 4,8mm:n strassin piti löytää tiensä 17:ään asuun, joten ompelijamme ja ystävämme tervejärkisyyttä turvataksemme riensimme sunnuntaina apuun pinsetein, hammastikuin, tarrakynin ja mittanauhoin noiden kimaltelevien pikkupiiperrysten pariin. Tehokkaat seitsemän (muistaakseni...?) käsiparia sai kolmessa tunnissa hoidettua kahdeksaan (muistaakseni...?) asuun kaulukset ja hihat (voi sanonko mitä... Siis hihat! Muistattehan syksyisen tuskani... Maksan varmaan jonkun edellisen elämäni hihakarmaa, siinä määrin oli taas hajottavaa ja hermoja raastavaa tuo hihaosaston säätö, argh!). Lisäksi muutama viittakin sai jo kimalteensa sunnuntaina, ja loputkin viitat hoituivat, kun tänään toimin ompelijamme henkilökohtaisena orjana viittojen strassittajana.
Eivätkä nämä strassipajat vielä tähän lopu. Vielä on puolet puvuista kokonaan ilman strasseja (hihoihin en enää koske, ettäs tiedätte!!). Kaikkien pukujen helmaosat huutavat vielä strassejaan. Kuten myös kaikki 17 hameosaa. Onneksi totesin jo syksyllä, että tämä strassien liimailu oli hermojani vähiten raastavaa, tämä homma on ihan fine.
Paitsi ne hihat.
Lontooseen 3 viikkoa ja viisi päivää.
perjantai 21. maaliskuuta 2014
Päivän posti!
Jos nykyään postilaatikosta vielä ylipäänsä mitään postia tulee, niin lähinnä se on varmaan mainoksia ja/tai laskuja. Tänään sain kuitenkin jotain jännää ja hykerryttävää. Miten pienet asiat sitä voivatkaan saada mukamas kovasti suurempia mittasuhteita, grin!
Lentopostia ulkomailta!
My brand new Oyster card!!
Iih, nyt mulla yhtäkkiä onkin jotain ihan käsinkosketeltavan konkreettista, ja Lontoo on taas yhden askeleen lähempänä!
Illalla pikaiset puolen tunnin treenit, huomenna heti aamusta kahden tunnin treenit ja sunnuntaina vielä tunnin treenit. Tiedossa siis kovasti ceilipainotteinen viikonloppu.
Eikä se ole ollenkaan huono asia.
Lontooseen 4 viikkoa ja kaksi päivää.
Iih, nyt mulla yhtäkkiä onkin jotain ihan käsinkosketeltavan konkreettista, ja Lontoo on taas yhden askeleen lähempänä!
Illalla pikaiset puolen tunnin treenit, huomenna heti aamusta kahden tunnin treenit ja sunnuntaina vielä tunnin treenit. Tiedossa siis kovasti ceilipainotteinen viikonloppu.
Eikä se ole ollenkaan huono asia.
Lontooseen 4 viikkoa ja kaksi päivää.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Kissan hännän nostoa
Olen jo aiemminkin sanonut, miten hyvä työväline tanssien videointi on. Niissä näkee ah! niin tuskallisen selkeästi ne omat tsiljoonat virheet, joita tuppaa toistamaan kerta toisensa perään. Yleensähän sitä tulee valiteltua niitä moninaisia tekniikkaongelmiani, joita en vaan saa korjattua, en niin millään. Nyt kerrankin ajattelin kuitenkin huomauttaa etenkin itselleni, että voi niistä videoista joskus niitä positiivisia onnistumisiakin etsiä ja löytää. Jatkuvan itsensä ruoskimisen sijaan satunnaisia onnistumisiaan voi koittaa pitää tavoitteenaan ja ohjenuoranaan ja innoittavina esimerkkeinä, että kaikki on mahdollista. Että toivoa on.
Joten, ystävät hyvät, jotain aivan uskomatonta: korkeita varpaita, suoria polvia, pehvaan asti potkua ja suoraa takanilkkaa à la yours truly! Eikä tuo yläkroppakaan ole mikään ihan hirvee plösö, eihän? Ja vasen käsikin on ihan nätisti paikallaan eikä heilu ja huido kuin tuulessa, onhan?
Ihmeiden aika ei ole ohi!! (Noh, tuosta polvesta en ole ihan varma. Tarttiskohan sitä saada vielä taaemmas?)
(Ruutukaappaus Paulan videolta, ceilitreenit 16.3.2014)
Oi miksi oi miksi se ei voi aina näyttää tuolta!?
Lontooseen 4 viikkoa ja neljä päivää.
Ceilitreenikertoja jäljellä kymmenen. Siis 10? 10!!??
Joten, ystävät hyvät, jotain aivan uskomatonta: korkeita varpaita, suoria polvia, pehvaan asti potkua ja suoraa takanilkkaa à la yours truly! Eikä tuo yläkroppakaan ole mikään ihan hirvee plösö, eihän? Ja vasen käsikin on ihan nätisti paikallaan eikä heilu ja huido kuin tuulessa, onhan?
Ihmeiden aika ei ole ohi!! (Noh, tuosta polvesta en ole ihan varma. Tarttiskohan sitä saada vielä taaemmas?)
Oi miksi oi miksi se ei voi aina näyttää tuolta!?
Lontooseen 4 viikkoa ja neljä päivää.
Ceilitreenikertoja jäljellä kymmenen. Siis 10? 10!!??
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Vuosi vierähti, uusi kevät (?)
Niin se vaan kuluu, aika. Kauhistuttaa, jos liikaa rupeaa miettimään, joten suoritamme mieluummin mielenkiintoista vertailua:
Viime vuonna 19.4., tänä vuonna jo 12.3.!
Huomenna luntaräntää :/. Mutta tiivarille, jeeeee!!
Huomenna luntaräntää :/. Mutta tiivarille, jeeeee!!
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Ja jännitys tiivistyy...
1) One man down!
Perjantaina 7.3. joukkueemme yksi jäsen teloi jalkaansa. Itse hän uskoo, että tilanne ei ole kovin paha, että parin viikon tauon jälkeen jalka on varmaan taas ihan ok. Hmm... Sillä aikaa me muut järsimme kyntemme nysiksi odotuksen tuskassamme. Onneksi meillä on varamies! Treenit jatkuvat normaalisti varamiehen avulla, ja jollei murjottu jalka tokene, niin varamiehemme tulee hätiin. Homma hoidossa. Ei ongelmaa. Älä ny, ihan turha stressata...
2) Worldsien aikataulu on julkaistu!
Eli se on menoa sitten. Su 20.4. klo 15:45 jälkeen johonkin aikaan - olemme lavalla. Olettaen, että kaikki tiimimme jäsenet sinne lavalle asti selviävät. Nääh, selvitään me. Ei me jännitetä. Ei me pyörrytä. Ei me lamaannuta kauhusta kesken lavalle kävelyn...
3) Niin, ja lentojahan minä en ole vieläkään ostanut.
Ja jollen pian osta, niin hinnat ovat kohta kolossaalisia. Tai sitten ei enää ole tarjolla mitään järkeviä lentoja mihinkään järkeviin aikoihin...
Se vaan, että kohdan yksi johdosta mietin nyt, että kannattaako minun niitä lentoja ostaa vieläkään. Jos nyt jalkansa loukannut ei parannu ja varamiehemme tarvitaan häntä paikkaamaan, niin mitä jos joku toinenkin loukkaantuu? Meinaan että se ois sitten niinku siinä.
Aarrgh. Mitä mä teen?!
Lontooseen 5 viikkoa ja 4 päivää!!
Perjantaina 7.3. joukkueemme yksi jäsen teloi jalkaansa. Itse hän uskoo, että tilanne ei ole kovin paha, että parin viikon tauon jälkeen jalka on varmaan taas ihan ok. Hmm... Sillä aikaa me muut järsimme kyntemme nysiksi odotuksen tuskassamme. Onneksi meillä on varamies! Treenit jatkuvat normaalisti varamiehen avulla, ja jollei murjottu jalka tokene, niin varamiehemme tulee hätiin. Homma hoidossa. Ei ongelmaa. Älä ny, ihan turha stressata...
2) Worldsien aikataulu on julkaistu!
Eli se on menoa sitten. Su 20.4. klo 15:45 jälkeen johonkin aikaan - olemme lavalla. Olettaen, että kaikki tiimimme jäsenet sinne lavalle asti selviävät. Nääh, selvitään me. Ei me jännitetä. Ei me pyörrytä. Ei me lamaannuta kauhusta kesken lavalle kävelyn...
3) Niin, ja lentojahan minä en ole vieläkään ostanut.
Ja jollen pian osta, niin hinnat ovat kohta kolossaalisia. Tai sitten ei enää ole tarjolla mitään järkeviä lentoja mihinkään järkeviin aikoihin...
Se vaan, että kohdan yksi johdosta mietin nyt, että kannattaako minun niitä lentoja ostaa vieläkään. Jos nyt jalkansa loukannut ei parannu ja varamiehemme tarvitaan häntä paikkaamaan, niin mitä jos joku toinenkin loukkaantuu? Meinaan että se ois sitten niinku siinä.
Aarrgh. Mitä mä teen?!
Lontooseen 5 viikkoa ja 4 päivää!!
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Rankka viikonloppu
Rankka viikonloppu minun maailmassani ei (yleensä) tarkoita hurjaa biletystä baareissa ja klubeissa pilkkuun ja pahoinvointiin asti. Minun rankat viikonloput liittyvät irkkutanssiin. Ja ne ovat aivan ihania viikonloppuja! Männä viikonloppu oli taas yksi tällainen. Lauantain ja sunnuntain ihanainen irkkuannos n. 8,5 tuntia tanssia, tekniikkaa, askeleita, hiomista ja rääkkiä hyvässä ohjauksessa ja hyvässä seurassa. Ah, onnea!
Osa 1: irkkutiivari
Täältä poismuuttaneet aina ylistämäni tanssiopeni pitävät keväällä muutaman tiivarin uudella kotiseudullaan, ja vaikka olen kovaa vauhtia tekemässä henkilökohtaista konkurssia, niin niille tiivareille piti ja pitää rahat jostain repiä, vaikka sitten viikkotunneista ja suklaasta luopumalla. Tai ainakin niitä vähentämällä.
Täysin suklaaton elämä ei nyt vaan oikein ole elämisen arvoista :).
Tiivareista eka oli tänä viikonloppuna. Itse asiassa jo helmikuussa pääsimme hieman nauttimaan vanhasta menosta, kun opet piipahtivat Turussa ja pitivät meille tiivarin. Tämän kevään teema on etenkin kovakenkätekniikka. Siis juuri sitä, mitä minä niin kipeästi ja kovasti kaipaan ja tarvitsen ja haluan ja mistä kaikista ongelmistani huolimatta pidän. Kovakenkätekniikka on vaan niin kamalan vaikeaa ja haasteellista minulle.
- Kroppaa pitäisi osata kannatella ylhäällä, jotta jaloilla olisi tilaa tehdä ja toimia siellä alla.
Noup. En osaa.
- Nilkan pitäisi olla tarpeeksi rento, jotta nopeatkin treblet onnistuisivat. Ja jalkojen muutenkin nopeat.
Ei, en osaa.
- Jalat pitäisi saada pysymään aukikierrossa myös niissä nopeissa trebleissä, ja etenkin siinä hornpipessa.
Juu ei. En vaan osaa.
Voi huokaus. Miten kadehdinkaan kaikkien niiden katsomieni videoiden tanssijoita (ja minua etevämpiä kanssatanssijoitani), jotka pistävät treblejä menemään tosta vaan, niin kevyen ja vaivattoman näköisesti. Ah! Haastetta tässä lajissa minulle siis riittää hamaan maailman tappiin saakka, se on vissi. Toisaalta se on myös tämän lajin ihanuus. Aina löytyy jotain uutta hiottavaa ja uusia hulluja, mahdottomia haasteita. Ja sitten jos se mahdoton joskus jossain vaiheessa yllättäen onnistuukin, voi se tunne, se on niin sanoinkuvaamattoman hieno!
Tänä keväänä siis työstetään ainakin treblejä, reeliä ja hornpipea. Siis kaikkea sitä mikä minulle on vaikeaa, jee! Ei heavy jigikään mikään pelkkä helppo nakki ole, haastensa siinäkin ja tykkään heavy jigistä, mutta tuntuu mukavalta päästä harjoittelmaan (ja hakkaamaan päätänsä seinään) näissä murheenkryyneissäni. Senkus vaan asetatte mielenterveyteni kyseenalaiseksi. Sanon silti, että jatkuvasta häpeän tunteesta ja nolostelusta huolimatta haluan pian takaisin jatkamaan itseni nolaamista, joten seuraavat kaksi viikkoa ennen seuraavaa tiivaria kestävät ihan liian kauan.
Ja on se muuten vaan kumma, miten opettajani aina keksivät uusia kidutusmuotoja. Juuri kun luulet tietäväsi mitä odottaa, niin pääset turhista luuloistasi eroon. Siis, kun ennenkin on tehty hoovereita, niin joo kyllähän tää nyt jo hoituu, kyllä mä tähän jo pystyn, niin hah, seuraavaksi siihen varioitiinkin jotain polvinostoja ja koukistuksia kohti vatsaa ja kainaloita. Aaargh... Ja juuri kun kuvittelit hantlaavasi ne staattiset reisirääkit varpaillasi, niin hah, seuraavaksi ei se riitäkään, vaan pitäisikin tehdä jotain sammakkohyppelyjä. Jaksoin ehkä 4-5 kappaletta, ja sitten kuoli reidet. Kamalaa. Käsittämättöntä kidutusta.
Kotiläksy: nilkka rennoksi!
Huokaus. Miten voi jokin noin yksinkertaiselta kuulostava asia olla niin vaikeaa?!
Osa 2: kisatreenit
Tämän tiivarin lisäksi myös irlantilainen opettajamme tuli juuri samana viikonloppuna Suomeen vielä kerran opastamaan ja ohjaamaan ceilijoukkueitamme tuleviin MM-kisoihin. Lauantaina kolme tuntia, sunnuntaina kolme tuntia kahta ceiliä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Eikä siltikään jatkuvat toistot kyllästyttäneet, ei kertaakaan. Kunto ja kestävyys hiipuivat treenien edetessä, mutta halu tanssia ei. Vielä kerran! Joo!
Tahti oli kaikenkaikkiaan tiivis. Yksi joukkue tanssii, toinen katsoo. Palaute, ja sitten toinen porukka. Ja sitten taas toinen. Onneksi! meitä joukkeita on kaksi. Tämä antaa meille edes pienen armollisen hengähdystauon, kun joukkueemme tanssivat vuorotellen opettajan valvovan silmän alla. Toisten tanssin katsominen on sitä paitsi hyvin opettavaista sekin. Toisten virheistä ja toisten onnistumisista voi itsekin saada arvokkaita ahaa-elämyksiä.
Yksi syy miksi niin kovasti näistä treeneistä pidin ja pidän on varmaan ihan vaan tanssimisen ja hyvän ja asiantuntevan ohjauksen lisäksi myös asiallinen ohjaus. Opettajamme voi huomautella virheistä ja sanoa asioista hyvinkin tiukasti ja painokkaasti, ja toisinaan jopa suoraan jollekulle henkilölle, mutta omasta mielestäni ei ole koskaan tuntunut, että sanominen olisi sävyltään ilkeää. Yleistunnelma oli silti mielestäni positiivinen ja kannustava. Ja jos jollekulle sanotaankin jostain asiasta ihan nimellä että teit näin tai teit virheen tässä, niin hyvin usein hän huomauttaa, että vaikka hän sanansa jollekin osoittaa, se kyllä koskee muitakin ja kaikkien sopii kuunnella ja ottaa oppia. Sitä paitsi, jollei minulle sanota että tuossa teet virheen, niin mitenpä minä sitä edes pystyisin edes yrittää korjata. Ja ne muutamat kerrat kun itse sain ihan hlökohtaista huomautusta jostain, se tuli tasan virheestä tai asiasta, jonka itsekin huomasin tai tiesin ongelmakseni entuudestaan. Hitto että se nainen sitten näkee ja huomaa kaiken ;)! Näkyy, että ceilit on hänen lajinsa ja että hän on itse kisannut ceileillä ja tietää mistä puhuu.
Opettajamme on myös realisti, ja sanoo sen reilusti ja asiallisesti. Tämän hetken tasolla emme tule samaan re-callia, mutta on meistä itsestämme kiinni mitä seuraavien viikkojen treenit saavat aikaan. Potentiaalia kuulemma on, mutta töitä on tehtävä paljon ja tosissaan ja sitähän hän ei puolestamme tietenkään voi tehdä. Joka päivä pitäisi nyt kuulemma tehdä jotain, vaikka sitten kotona hyppynarut kehiin, mutta tässä pistän ihan pikkasen hanttiin. Itsepäisesti uskon, että (ainakin minun) kroppani tarvitsee joskus myös täydellistä lepoa. Aion siis varmasti pitää päiviä, jolloin en tee mitään fyysistä.
Mutta aina voi tehdä jotain. Mielikuvaharjoitukset, treenivideoiden katselu, tai kuten nyt, reel soi taustalla, jotta opettajan käskyn mukaan totumme rytmiin ja opimme ajoituksen. Jos en tänä iltana jaksa lähteä jumppaan, en pode siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Kroppani vaati lepopäivää jo eilen, mutta koska irkkutunnin vuoksi se ei sitä eilen saanut, saakoon sen sitten vaikka tänään.
Treenit olivat siis rankkoja ja kaikki väsyneitä, ja luulenpa että opettajammekin on aika turhautunut, kun hän joutuu aina huomauttelemaan meille samoista asioista (jalat! tekniikka! ristiin! korkeille varpaille! potki pehvaan! aukikierto!), mutta ei hän sitä pahasti osoittanut, totesi vain aika tyynesti että "the thing that's gonna let you down is your feet". Joten, jälleen kerran pidin näistä treeneistä kovasti.
Niin, mitä sanoinkaan siitä mielenterveyteni kyseenalaistamisesta...?
Kotiläksy: Get fit!
Huokaus. Olen mää yrittänyt, oikeesti! Jo viime kesästä olen aloittanut. Ainakin vähän. Ja mä väitän yhä, että varmasti jotain edistystä on tapahtunut. Siis hei, minähän jaksoin jo lenkkeillä mettälenkkini ympäri! Olen jopa keskimäärin jaksanut paremmin skipparalleja, vaikka sitä ei tämän viikonlopun henkilökohtaisen pohjanoteeraukseni perusteella uskoisi. Ceilitunnin alun skipparallit. Voi nolous ja voi kuolema. Vi-haaaaan. Edelleen ja aina ja ikuisesti.
Kisoihin about 7 viikkoa.
Osa 1: irkkutiivari
Täältä poismuuttaneet aina ylistämäni tanssiopeni pitävät keväällä muutaman tiivarin uudella kotiseudullaan, ja vaikka olen kovaa vauhtia tekemässä henkilökohtaista konkurssia, niin niille tiivareille piti ja pitää rahat jostain repiä, vaikka sitten viikkotunneista ja suklaasta luopumalla. Tai ainakin niitä vähentämällä.
Täysin suklaaton elämä ei nyt vaan oikein ole elämisen arvoista :).
Tiivareista eka oli tänä viikonloppuna. Itse asiassa jo helmikuussa pääsimme hieman nauttimaan vanhasta menosta, kun opet piipahtivat Turussa ja pitivät meille tiivarin. Tämän kevään teema on etenkin kovakenkätekniikka. Siis juuri sitä, mitä minä niin kipeästi ja kovasti kaipaan ja tarvitsen ja haluan ja mistä kaikista ongelmistani huolimatta pidän. Kovakenkätekniikka on vaan niin kamalan vaikeaa ja haasteellista minulle.
- Kroppaa pitäisi osata kannatella ylhäällä, jotta jaloilla olisi tilaa tehdä ja toimia siellä alla.
Noup. En osaa.
- Nilkan pitäisi olla tarpeeksi rento, jotta nopeatkin treblet onnistuisivat. Ja jalkojen muutenkin nopeat.
Ei, en osaa.
- Jalat pitäisi saada pysymään aukikierrossa myös niissä nopeissa trebleissä, ja etenkin siinä hornpipessa.
Juu ei. En vaan osaa.
Voi huokaus. Miten kadehdinkaan kaikkien niiden katsomieni videoiden tanssijoita (ja minua etevämpiä kanssatanssijoitani), jotka pistävät treblejä menemään tosta vaan, niin kevyen ja vaivattoman näköisesti. Ah! Haastetta tässä lajissa minulle siis riittää hamaan maailman tappiin saakka, se on vissi. Toisaalta se on myös tämän lajin ihanuus. Aina löytyy jotain uutta hiottavaa ja uusia hulluja, mahdottomia haasteita. Ja sitten jos se mahdoton joskus jossain vaiheessa yllättäen onnistuukin, voi se tunne, se on niin sanoinkuvaamattoman hieno!
Tänä keväänä siis työstetään ainakin treblejä, reeliä ja hornpipea. Siis kaikkea sitä mikä minulle on vaikeaa, jee! Ei heavy jigikään mikään pelkkä helppo nakki ole, haastensa siinäkin ja tykkään heavy jigistä, mutta tuntuu mukavalta päästä harjoittelmaan (ja hakkaamaan päätänsä seinään) näissä murheenkryyneissäni. Senkus vaan asetatte mielenterveyteni kyseenalaiseksi. Sanon silti, että jatkuvasta häpeän tunteesta ja nolostelusta huolimatta haluan pian takaisin jatkamaan itseni nolaamista, joten seuraavat kaksi viikkoa ennen seuraavaa tiivaria kestävät ihan liian kauan.
Ja on se muuten vaan kumma, miten opettajani aina keksivät uusia kidutusmuotoja. Juuri kun luulet tietäväsi mitä odottaa, niin pääset turhista luuloistasi eroon. Siis, kun ennenkin on tehty hoovereita, niin joo kyllähän tää nyt jo hoituu, kyllä mä tähän jo pystyn, niin hah, seuraavaksi siihen varioitiinkin jotain polvinostoja ja koukistuksia kohti vatsaa ja kainaloita. Aaargh... Ja juuri kun kuvittelit hantlaavasi ne staattiset reisirääkit varpaillasi, niin hah, seuraavaksi ei se riitäkään, vaan pitäisikin tehdä jotain sammakkohyppelyjä. Jaksoin ehkä 4-5 kappaletta, ja sitten kuoli reidet. Kamalaa. Käsittämättöntä kidutusta.
Kotiläksy: nilkka rennoksi!
Huokaus. Miten voi jokin noin yksinkertaiselta kuulostava asia olla niin vaikeaa?!
Osa 2: kisatreenit
Tämän tiivarin lisäksi myös irlantilainen opettajamme tuli juuri samana viikonloppuna Suomeen vielä kerran opastamaan ja ohjaamaan ceilijoukkueitamme tuleviin MM-kisoihin. Lauantaina kolme tuntia, sunnuntaina kolme tuntia kahta ceiliä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Eikä siltikään jatkuvat toistot kyllästyttäneet, ei kertaakaan. Kunto ja kestävyys hiipuivat treenien edetessä, mutta halu tanssia ei. Vielä kerran! Joo!
Tahti oli kaikenkaikkiaan tiivis. Yksi joukkue tanssii, toinen katsoo. Palaute, ja sitten toinen porukka. Ja sitten taas toinen. Onneksi! meitä joukkeita on kaksi. Tämä antaa meille edes pienen armollisen hengähdystauon, kun joukkueemme tanssivat vuorotellen opettajan valvovan silmän alla. Toisten tanssin katsominen on sitä paitsi hyvin opettavaista sekin. Toisten virheistä ja toisten onnistumisista voi itsekin saada arvokkaita ahaa-elämyksiä.
Yksi syy miksi niin kovasti näistä treeneistä pidin ja pidän on varmaan ihan vaan tanssimisen ja hyvän ja asiantuntevan ohjauksen lisäksi myös asiallinen ohjaus. Opettajamme voi huomautella virheistä ja sanoa asioista hyvinkin tiukasti ja painokkaasti, ja toisinaan jopa suoraan jollekulle henkilölle, mutta omasta mielestäni ei ole koskaan tuntunut, että sanominen olisi sävyltään ilkeää. Yleistunnelma oli silti mielestäni positiivinen ja kannustava. Ja jos jollekulle sanotaankin jostain asiasta ihan nimellä että teit näin tai teit virheen tässä, niin hyvin usein hän huomauttaa, että vaikka hän sanansa jollekin osoittaa, se kyllä koskee muitakin ja kaikkien sopii kuunnella ja ottaa oppia. Sitä paitsi, jollei minulle sanota että tuossa teet virheen, niin mitenpä minä sitä edes pystyisin edes yrittää korjata. Ja ne muutamat kerrat kun itse sain ihan hlökohtaista huomautusta jostain, se tuli tasan virheestä tai asiasta, jonka itsekin huomasin tai tiesin ongelmakseni entuudestaan. Hitto että se nainen sitten näkee ja huomaa kaiken ;)! Näkyy, että ceilit on hänen lajinsa ja että hän on itse kisannut ceileillä ja tietää mistä puhuu.
Opettajamme on myös realisti, ja sanoo sen reilusti ja asiallisesti. Tämän hetken tasolla emme tule samaan re-callia, mutta on meistä itsestämme kiinni mitä seuraavien viikkojen treenit saavat aikaan. Potentiaalia kuulemma on, mutta töitä on tehtävä paljon ja tosissaan ja sitähän hän ei puolestamme tietenkään voi tehdä. Joka päivä pitäisi nyt kuulemma tehdä jotain, vaikka sitten kotona hyppynarut kehiin, mutta tässä pistän ihan pikkasen hanttiin. Itsepäisesti uskon, että (ainakin minun) kroppani tarvitsee joskus myös täydellistä lepoa. Aion siis varmasti pitää päiviä, jolloin en tee mitään fyysistä.
Mutta aina voi tehdä jotain. Mielikuvaharjoitukset, treenivideoiden katselu, tai kuten nyt, reel soi taustalla, jotta opettajan käskyn mukaan totumme rytmiin ja opimme ajoituksen. Jos en tänä iltana jaksa lähteä jumppaan, en pode siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Kroppani vaati lepopäivää jo eilen, mutta koska irkkutunnin vuoksi se ei sitä eilen saanut, saakoon sen sitten vaikka tänään.
Treenit olivat siis rankkoja ja kaikki väsyneitä, ja luulenpa että opettajammekin on aika turhautunut, kun hän joutuu aina huomauttelemaan meille samoista asioista (jalat! tekniikka! ristiin! korkeille varpaille! potki pehvaan! aukikierto!), mutta ei hän sitä pahasti osoittanut, totesi vain aika tyynesti että "the thing that's gonna let you down is your feet". Joten, jälleen kerran pidin näistä treeneistä kovasti.
Niin, mitä sanoinkaan siitä mielenterveyteni kyseenalaistamisesta...?
Kotiläksy: Get fit!
Huokaus. Olen mää yrittänyt, oikeesti! Jo viime kesästä olen aloittanut. Ainakin vähän. Ja mä väitän yhä, että varmasti jotain edistystä on tapahtunut. Siis hei, minähän jaksoin jo lenkkeillä mettälenkkini ympäri! Olen jopa keskimäärin jaksanut paremmin skipparalleja, vaikka sitä ei tämän viikonlopun henkilökohtaisen pohjanoteeraukseni perusteella uskoisi. Ceilitunnin alun skipparallit. Voi nolous ja voi kuolema. Vi-haaaaan. Edelleen ja aina ja ikuisesti.
Kisoihin about 7 viikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)