Ahaa-elämys!

Olen syksystä lähtien tuskaillut ja rypenyt epätoivossa. Etenkin kovilla kengillä ennestäänkin vaatimattomissa taidoissani on tapahtunut jotain käsittämätöntä, järkyttävää taantumaa. Trebleni ovat ihan kamalia. Ne eivät ole ollenkaan treblejä, vaan jotain outoa, onnetonta yritelmää sinne päin. Ne ei toimi enää ollenkaan, ei senkään vertaa mitä ennen. Olen syyttänyt treenisalieni lattioita, toinen tahmea, toinen pehmeä, ja muita sopivia asioita. Sydänalassa kaihertaa kuitenkin pelko, että vika on sittenkin ihan vaan minussa... Voitte uskoa, että nakertaa aika pahasti heiveröistä itseluottamusta mitä tanssitaitooni tulee.

Kaksi vuotta sitten, elokuussa 2011 Taiteiden yössä, tanssimme koreografiaa, jossa nakutettiin mehut pois -sarjaa aika tajutonta vauhtia. Tuolloin minä siihen vielä pystyin. En loistokkaasti, mutta pystyin kuitenkin. Nyt, noin kaksi vuotta myöhemmin, ja teoriassa kaksi vuotta kokeneempana ja luulisi että edes jonkin verran taidoissa kehittyneenä, en siihen enää kyennyt. Jalat eivät kertakaikkiaan jaksaneet sarjaa loppuun asti. 
Todella Turhauttavaa. Masentavasta puhumattakaan.

Tiistaina irkkutanssiystävien kanssa juteltiin asian ohessa myös irkkukengistä ja ah!! Ahaa-elämys ja valoa pimeydessä! Ostin uudet kengät viime syksynä, mutta aloin tanssia niillä enemmän vasta Nordic Feisin jälkeen. Ja kokeneemmat irkkutanssiystäväni osasivat kertoa:

Uudet kenkäni ovat raskaammat kuin vanhat.

Vanhat ja uudet
Oi onnea!!
Vika ei siis ehkä sittenkään ole pelkästään minussa!
Ehkä minulla on sittenkin vielä toivoa!

Sosiaalinen eläin - ja se lenkkeily...

Kovin montaa kirjoitusta en ole ehtinyt tehdä, ja silti taitaa alkaa olla viitteitä blogini toistuvista teemoista: lihaskunto ja lenkkeily...

Ehdin jo tuossa aiemmin mainita ilmaan heitetystä ajatuksesta kaveriporukassa lenkkeilystä ja suureksi kauhukseni ajatus otti ns. jalat alleen ja toteutui ja nopeasti! Irkkutanssikaverini ryhtyivät sanoista tekoihin ja aloittivat lenkkeilyn viime tiistaina.
Minä tein oharit.
Etenkin syystä, että sunnuntaina tuli vielä ihan julmetusti uutta lunta, ei huvittanut ajatus lumisella metsälenkillä tarpomisesta. Niin ja koska sovittu aika oli klo 19:00. Emmä enää siihen aikaan jaksa... Ensin tapaamispaikalle fillarilla ja sitten vielä juoksua? Irkkutunnille kyllä, mutta että lenkille? Nääh. Eikä mulla mitään varusteita ole.

Uusi tilaisuus oli tarjolla tänään klo 12,  ja olin jo lähes varmasti päättänyt mennä, hyvä kellonaika ja luvattu parempaa säätä, jopa aurinkoa.
Minä tein oharit.
Etenkin, koska klo n. 11:25 tajusin, että kohtaamispaikalla tulisi olla reilun puolen tunnin päästä ja aamutoimistani oli hoidettu vain aamupala. Ensin tapaamispaikalle fillarilla kauheella höökillä ja sitten vielä juoksua? Nääh. Eikä mulla mitään varusteita ole.

Tässä pääsemme myös kohtaan sosiaalinen eläin. Tunnen suurta sosiaalista painetta osallistua tähän lenkkeilyprojektiin, vaikka kaikki muu itsessäni huutaa asiaa vastaan. Itseaiheutettua sosiaalista painetta, tottakai, ei minua todellakaan kukaan mihinkään lenkkeilyyn painosta. Minua vaan ahdistaa ajatus, mistä kaikesta kivasta saatan jäädä paitsi, jos en muiden kanssa lenkkeilemässä ole. Vielä enemmän ahdistaa kuitenkin ajatus millainen riippa noilla lenkeillä olisin, kun en oikeasti jaksa enkä etenkään välitä, juosta. Reipas kävely- tai fillarilenkki, anytime, count me in! Eilenkin fillaroin sateella irkkutreeneihin, ei mitään ongelmaa!

Epätoivossani olen jopa harkinnut tätä. Kunhan nuo lumet tuosta kotiovelta alkavalta kuntopolulta sulavat, ehkä sitten kenties. Vielä on hetki aikaa harkita. Jospa Irlannin reissun jälkeen? Ehkä.
Ei mulla kyllä oikeasti ole niitä varusteita. Ei ole hyviä lenkkareita, vanhat hiertävät kannat auki.
(No, laita rakkolaastari kantapäähän!)
Ei mulla kyllä oikeasti ole mitään lenkkivaatteitakaan. Ei verskoja, ei takkia, ei mitään ulkourheiluvarustetta.
(No, odottele sen verran lämpimämpiä ilmoja, että tarkenet sortseilla ja paidalla!)
Kun ei kertakaikkiaan vaan kiinnosta!!
(No, muuta asennettasi! Mitäpä et tekisi irkkutanssin eteen?)
Tekosyitä, kaikki tyynni!

Oikeasti. Jos tämän kevään ja/tai kesän aikana saan itseni ihan oikeasti hölkkäämään ihan missä vaan edes minkä verran vaan, puhutaan jo aika suuren luokan ihmeestä.

Ihmeitä odotellessa...

Did the hundred?

Tuossa aiemmin mainitsin kadonneen lihaskunnon etsinnästä punnerrusohjelman 100 punnerrusta kuudessa viikossa avulla. Kuuden viikon treenaamisen jälkeen olisi siis tarkoitus kyetä sataan yhtäjaksoisesti tehtyyn punnerrukseen. Suuri päivä koitti eilen, ja odotukset olivat - aika matalalla. Uskoin kykeneväni noin 50:een, koska treeniviikoilla sen olin jo tehnyt, plus äheltämällä ja suomalaisella sisulla puskevani siihen ehkä kymmenen päälle, siinä se.
Ja miten kävi? No ha!!

Sata ja yksi!! Vaivalloisesti, mutta silti!

Ikinä en olisi uskonut. Epäilen vieläkin tekeväni jotain kolossaalisen väärin, mutta toisaalta, olen tehnyt punnerrukseni samalla tavalla läpi koko ohjelman, joten vaikka tekniikka olisi väärin, niin väärälläkin tekniikalla tulos kuitenkin nousi siitä 24:stä 101:een. Voittajafiilis :D!

Tästäpä on hyvä jatkaa, joten punnerruksen perään tein alkutestin vatsalihaksiin, 200 vatsarutistusta kuudessa viikossa. Olin hiukan vilkaissut ohjelmaa jo aiemmin ja muistin vain, että tarkoitus on tehdä nimenomaan vatsarutistuksia, vai mitä ne ikinä suomeksi ovatkaan, eli vain yläselän nosto lattiasta, ei koko yläkropan. Tarkkaan en muistanut mikä oli oikeaoppinen tapa, joten ilmankos alkutestin tulos olikin huikeat 101 (joo, mulla on tapana tehdä tasaluvun päälle vielä pakollinen elvistely ykkönen ;)...). Rutistamalla olisin ehkä muutamia vielä päässyt, mutta rajansa nyt kaikella, halusin kuitenkin päästä tänä aamuna ylös sängystäni... Aamulla ihan harmitti, kun ei tuntunut missään paitsi niskassa ja kaulassa, jotka onnistun aina saamaan kipeiksi kun teen vatsalihaksia, mikä on suunnattoman ärsyttävää. Joten ensi viikolla, kun ohjelman aloitan, pitää keskittyä kunnolla oikeaan tekniikkaan.

Tulokseni kuitenkin ilmeisesti osoittautui erittäinkin hyväksi, joten herää tässä yksi suuri kysymys: Mihin ihmeessä ne vatsalihakset katoavat siinä vaiheessa, kun alan tanssia irkkua?! Keskivartalopidosta ei meinaan ole silloin tietoakaan. Toistuvasti saavat opettajaparkani huomautella yläkroppani heilumisesta. Käsittämätöntä. Paitsi että ei ehkä sittenkään. Oikeasti en varmaan osaa vaan mitään keskivartalolihaksiani käyttää. Tämän testin perusteella minulla ei enää ole mitään tekosyytä yläkropan heilumiselle... valitettavasti.

Nyt illalla alkaa näemmä tuntua jo vatsalihaksissakin tuo eilinen testi, sillä lailla. Se vaan, että huomenna pitäisi kyetä tekemään irkkutunneilla ne kidutushooverit. Eipä taas ollut ihan loppuun asti mietitty tämäkään testi ja sen ajoitus...

ja sitten siitä yleiskunnosta...

Irkkutanssi oikeasti on ihana laji! Tässä riittää haastetta ja on aina niin riemastuttavaa, kun joskus onnistuu jossain aluksi vaikeassa ja mahdottomalta tuntuneessa jutussa ja huomaa ehkä sittenkin jossain kohtaa jopa kehittyneensä.

Mutta.

Tämä laji vaatisi myös ihan sellaista peruskuntoa. Siis jaksamista. Että jaksaa vetää niitä pirskatin skippirundeja keveästi ympäri salia. Olen todennut varmaan joka kerta, kun opettajani julistavat olevan 'skipparallin' vuoron vihaavani sitä. Joka_ainoa_kerta. Vihaan koska en jaksa, vihaan koska skippini eivät ole nättejä eikä keveitä, kaikkea muuta!

Aikuisena toki ymmärrän, että päänsä tunkeminen puskaan ei tässä auta. Asiaan tulisi tarttua ja hoitaa se (=itsensä) kuntoon. Mikä siis lääkkeeksi? Tietysti lenkkeily!! Todistetusti hyvä peruskunnonkohottaja? No, jos jotain voin oikeasti vihata, niin se on juokseminen. Juokseminen on ollut siedettävyyden rajoissa ainoastaan pelatessani edellistä rakasta harrastustani, pesäpalloa. Siinä riittää, että jaksaa pyrähtää pesältä toiselle, that's it. Mutta että minut saisi lenkille, siis juoksemaan, ihan vapaaehtoisesti, sitä en vaan millään pysty näkemään, en sitten niin millään.

Käsityötaituriystäväni, irkkutanssija hänkin, on tainnut jo parikin kertaa pohtia ääneen, että voisi olla hyvä aloittaa lenkkeily, että kaveriporukassa lenkkeily voisi jopa olla ihan siedettävää. Molemmilla kerroilla olen ilmoittanut tulevani oikein mielelläni kirittämään fillarilla...

Juokseminen, voi että! Miten voikin olla niin vastenmielinen ajatus? Miksei fillarointi käy, mitä vikaa siinä? Miksi ei se muka riitä kunnon kohottamiseen?

Tiedän kyllä, että minun olisi hyvä lenkkeillä, mutta kun ei niin ei. Siksi tukeudun vanhaan uskolliseen ystävääni fillariin, yksi maailman parhaista keksinnöistä se. Tämä kevät on ollut sikäli kurja, että vaikka päivisin jo aurinko lämmittää, niin yöllä on vielä sen verran pakkasta, että lätäköiksi sulaneet lumet vain jäätyvät uudelleen, eikä pyöräilykausi tahdo oikein millään alkaa, ainakaan minulla. Pyöräni ei ole talvikeliturvallinen, lähimainkaan. Kärsimättömänä olen odotellut suotuisampia kelejä, ja lopulta meni hermot. Kavereiden kanssa sovimme pelaavamme pitkänäperjantaina lautapelejä Littoisissa. Tein torstaina testiajon, pääsisinkö pyörällä perille. Pari pahaa lätäkköä ja loskakohtaa, jotka piti jotenkin kiertää tai ylittää fillaria taluttaen, mutta koska lähes kuivin jaloin perille oli mahdollista päästä, pääsin vihdoin korkkaamaan fillarikauden, juhuu! Pyöräilin siis Littoisiin ja takaisin sekä kiirastorstaina että pitkäperjantaina. Eli kahtena päivänä n. 1h pyörälenkki. Eikö se muka ole ihan hyvää kunnonkohotusta, mitä? Täytyy olla!

Tähän luottaen, aloitan vihdoin pyöräilykauden ja bussiajelut jääkööt tältä talvelta!

Paitsi että ensi viikko pitää käydä töissä. Bussilla.
Ja paitsi että perjantaiksi näemmä lupaavat vielä lumisadetta. Lunta!? Vielä?

Grrrhhhh....

Oikeasti jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan, että voisiko tämä Krakova vihdoinkin olla se syy, joka saisi jopa minut lenkkipoluille.