Ryhtiliike aka Liioitteluyhdistyksestä, päivää

Tämä kesä on ollut mielenkiintoisen kolmijakoinen sää-ääri-ilmiöineen. Kesäkuussa oli julmetun kylmää, heinäkuussa oli huikeaa hellettä, nyt elokuussa sitten näköjään lähinnä sataa ja ukkostaa, päivästä toiseen. Sääilmiöiden takana on hyvä piileksiä ja selitellä niillä vähäisiä liikuntasuorituksiaan. Mutta kun kisoihin on aikaa taas mitättömät kolme kuukautta, alkaa pienet ryhtiiikkeet tuntua tarpeelliselta. On se kumma, kun ei sitä liikuntaa saa suoritettua tasaisen säännöllisesti ympäri vuoden, vaan aina se menee jossain vaiheessa lusmuiluksi, ja sitten kun tarpeeksi alkaa harmittaa ja nolottaa ja tulevat kisat lähetä, niin homma menee liioitteluksi.
Viime viikonloppuna kiersin lenkkipolun kertaalleen ja hetihän se taas etureisissä tuntui, joten kun sunnuntaina oli kesäisen kaunis ja lämmin päivä tein mukavan 2½ tunnin palauttavan fillarilenkin, johon sisältyi myös uimarannalla kahlaamista ja kipeiden päkiöiden hierontaa karheassa rantahiekassa. Ah! Ihanan leppoisaa ja rentouttavaa kesän viimeisten päivien tunnelmaa!
Eilen taasen vähemmän sateisen välipäivän huumassa pistin itseni lenkkipolulle. Hyvänä alkulämmittelynä toimi ensin reilun tunnin trad.settini askeltreenit olohuoneessa, sitten kiersin (hölkäten!!) lenkkipolkuni 3½ kertaa, ja lopuksi kotona vielä kaupan päällisiksi lihaskuntoliikkeitä. Olinhan minä tietysti tyytyväinen uurastukseeni, mutta tiesin kyllä mitä odotella...

Ensiapua.
Niiiiin raato... Notta liioitteluyhdistyksestä päivää...

Nyt taas koskee reisiin ja koskee vatsaan ja koskee käsivarsiin ja jalatkin on kolmesta kohtaa hiertyneet rikki. Olin nimittäin kuvitellut jo tietäväni mihin kohtaan jalkoja teipit tulisi laittaa estämään kenkien hiertämistä, vaan ei. Aivan käsittämätöntä, miten voi aina löytyä uusia paikkoja, joista kengät hankaa ja puristaa!

Nyt pitäisi tehdä hankala päätös. Ensi sunnuntaina heti aamupäivästä on Helsingissä irkkutiivari, mutta mutta, edeltävälle päivälle eli lauantaille olisi tarjolla vanhaa rakasta lajiani pesäpalloa! Se vaan, että kun sen pesismailan varressa riehuu nykyään vain kerran vuodessa, niin itseni tuntien sen tietää että seuraavana päivänä pelkkä kävely on yhtä tuskaa, tanssimisesta nyt puhumattakaan. Voi näitä elämän suuria valintoja...