Mitä Lontoon jälkeen?

Ohi siis on, irkkutanssiharrastukseni supervuosi, noin toukokuusta 2013 huhtikuun loppuun 2014. Nordic Feis, Krakovan EM-kisat ja mannereuroopan Feis, yhdistyksemme oma näytös ja irlantilaisen tanssin MM-kisat Lontoossa. Lontoon jälkeen oli kieltämättä hiukan tyhjä olo ja ilmaan jäi roikkumaan kysymys jatkosta. Onko Lontoon jälkeen elämää? No, elämää kyllä, irkkutanssielämä sen sijaan oli kesän ajan pienellä lomanpoikasella, ainakin kisatreenien suhteen. Täysin ilman irkkua ei sentään voi olla.

Mitä tämä lähes vuoden kestänyt kisaprojekti sitten mahdollisesti antoi, mitä otti?
Ainakin vuosi on vienyt paitsi tuhottomasti aikaa, niin myös tuhottomasti rahaa. Henkilökohtainen konkurssi on täällä. Pinnaa kiristi pahasti erinäiset käsityöt sekä etenkin molemmat "uusi kisa-asu" episodit, vaikka etenkin viimeisimpään lopputulokseen olenkin kovin tyytyväinen. Lajissa on myös edelleen aspekteja, joita ilman olisin ilolla (peruukit! otsatukkakummut! Graah!!). Treeneissä taasen oli hetkensä, jolloin mielessä käväisi, että onko tämä muka kaiken tämän arvoista. Toisaalta, ne ahaa-hetket, kun joku juttu napsahti kohdalleen olivat ah! niin upeita. Kaikki viime vuoden treenaaminen on toisaalta ollut hyvinkin antoisaa. Olen tehnyt asioita, joita en ikinä olisi uskonut tekeväni (lenkkeily!) tai joita en ole koskaan edes osannut kuvitella kenties tekeväni (maailmanmestaruuskisat!?). Aikalailla absurdi oli hetki, kun tajuntaan iski jonkun kommentti, että mehän olemme maajoukkue-edustajia, edustamme Suomea Maailmanmestaruustason (urheilu)kilpailuissa. Minä, urheilija, maailmanmestaruuskisat? Hehehehehe... Yhtälö, joka edelleen herättää hilpeyttä. Sillä toisin kuin tanssimisesta ehkä yleensä ajatellaan, niin irkkutanssi on kyllä urheilua!

Jossain vaiheessa alkoi kaivertaa, kun kaikki aika ja raha tuntui menevän lähinnä vaan ceiliin. Jossain vaiheessa kevättä tuli suunnaton ikävä soolotreeneihin. Alkoi olla liian vaivalloista koittaa yhdistää sekä soolo- että ceilitreenit, joten soolotreenit saivat jäädä pääsääntöisesti tauolle. Maaliskuussa pääsin sentään osallistumaan entisten opettajieni tiivareille, mutta ekoja kertoja Lontoon jälkeen kun sooloihin muka palailin, oli aika shokeeraavaa tajuta, ettei enää pysy vanhassa reelissä edes tahdissa. Sliparin askeleet olivat kadonneet muistista tyystin minne lie. Kevätpuolella aikalailla tappiotunnelmissa siis, mitä sooloihin tulee. Kaiken kaikkiaan, vuoden saldo on plussaa ja miinusta, kuten niin monessa muussakin asiassa elämässä. Plussapuoli kuitenkin voittaa. En kadu viime vuotta, sen huonoista puolista huolimatta. Mutta ryhtyisinkö siihen uudestaan? No toki!

Kesäkuun alussa ceilitiimimme teki päätöksen jatkamisesta, tähtäimessä mannereuroopan EM-kisat ja MM-karsinta sekä mannereuroopan Feis Haagissa 22.-23.11.2014. Tavoitteeksi sopisi viime vuoden sijoituksen ja oman suorituksen parantaminen, mutta olen aika skeptinen, koska treenikertoja on tässä vaiheessa alla huikeat yksi. Muutoinkin kesä on mennyt pitkälti ihmetellessä mitä tässä oikein lopulta tekisi. Kisatako sooloilla vai ei? Kesän huvetesssa hupeni alati kiihtyvällä tahdilla myös treeniaika. Soolokisaamiseni roikkui ilmassa perjantaihin asti, jolloin lopulta päätökseni taisin tehdä. Kuten sanoin, tappiotunnelmaa, alla todella vähän treeniä, joten onko mitään mieltä mennä kisoihin säheltämään? No, ei varmaan ole - mutta menenpä silti :). Jos päästetään. On se kaikesta huolimatta vaan niin kivaa, ja kuitenkin vaan kutkuttaa katsoa, mihin omat rahkeet riittävät.

Aikaa on enää vähän, kolme kuukautta, ja ceilitreenit ovat kuitenkin etusijalla, joten saa nähdä kuinka käy. Uusia/uudehkoja askeleita on kolmessa tanssissa sekä uusi (minulle), vaikea (minulle) trad.set. Vanhat reel ja slipari ovat niin huonolla mallilla että hävettää, ja olen kovin epäileväinen saanko niitä edes viime syksyn tasolle, saatika sitten paremmiksi. Vanhojen kisatanssien uudelleen lämmittelyn luulisi olevan helppoa, mutta osasyy epäilyyn on huonompi motivaatio niiden treenaamiseen. Vuoden kun on yksiä askeleita jankannut, alkaa olla hieman puuduttavaa alkaa taas tahkota samoja. Vielä suurempi ongelma on varmaan omien korvien väli. Sitä odottaa itseltään, että vanhojen askelten tulisi mennä nyt vuotta myöhemmin paljon paljon paremmin, vähänkö noloa kun näin ei ole. Epäonnistuminen ei ole koskaan kivaa.

Olen myös miettinyt mitä tälle blogilleni jatkossa tapahtuu. Aika hiljaista kesällä on ollut, kuten olette ehkä huomanneet. Vuosi on uusi ja kisat on uudet, mutta tanssit ja treenit jatkuvat kuten ennen ja näin ollen myös blogimerkinnät todennäköisesti toistavat itseään. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, minun mielestäni, mutta toisaalta, eipä kukaan tätä blogia kirjoittamaan pakota jos liian tylsäksi menee. Saatanpa silti ihan vaikka vaan itselleni myös tämän vuoden irkkuvaiheistani jotain muistoksi kirjoitella.