Nyt tänä syksynä olen tarponut samaa mettälenkkiä sattuneista syistä kävellen, pohkeen kuntouttamisen ja vetreyttämisen toiveessa. Aina kun pohje alkaa lämmetä ja tuntua "melkein mukavalta" hiipii mieleen houkutus, että mahtaisiko se jo juoksua kestää. Pitäisikö hiukan jo yrittää miltä tuntuu. Tänä syksynä olen siis joutunut käymään itseni kanssa tahtojen taistoa siitä että en juoksisi, vaikka mieli tekisi.
Aikamoinen muutos.
No on muutos tosiaan! Eipä sitä aina tosiaan tiedä, mitä tulevaisuuden-oma-itse ajattelee :)
VastaaPoistaIhan kateeksi käy lenkkeilysi, itselle kun kaikenlainen treenaaminen on aina mitä suurimman itsesuosittelun takana (ja aikas usein onnistun ympäripuhumaan itseni, ettei se liikkuminen siiiittenkään kannata ;)). Mutta ehkäpä minäkin joku päivä saan seurattua esimerkkiäsi.
Yhä vaan edelleen toivottelen kärsivällisyyttä ja toipumista sinulle (ja ryhmänne muille!) koipivammaisille! (Tuo kipsijalkakuvanne herätti kyllä säälin lisäksi pienen hymyn, miten teillä Kaikilla voi olla noin huono tuuri yhtaikaa??)
Totta, kyllä nämä joukkueemme jalkaepisodit alkoivat jossain vaiheessa jo tuntua menevän jonnekin absurdin huumorin puolelle, vaikka jalkavammaiselle itselle tilanne aina onkin tosi kurja. Mut hei, me saatiin sijainen!! Ehkä me sittenkin vielä päästään ihan lavalle asti. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa :)!
Poista