Toipilastoimintaa ja turhautumista

Kohta jo kolme viikkoa pohkeen parantelua ilman tanssimista on ollut pitkä ja alkaa sattua päähän. Olin asettanut toiveeni kahden viikon toipilasaikaan ja että maanantaina olisin jo päässyt tanssimaan, mutta eipä sujunut tanssi vielä maanantaina. Vielä enemmän toivoin pystyväni tanssimaan keskiviikon ceilitreeneissä, mutta mitä kanssa. Tämäniltaisilta irkkutunneilta en odota enää mitään. Liekö pohje eilisestä pyöräilystä ja kevyestä kalliokiipeilystä kiukustunut, kun muka nyt huomauttelee hiukan. Mielessä pyörii kysymykset tyyliin mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Aloitinko kävelyt liian aikaisin? Liian myöhään? Entä venyttelyt? Liian aikaisin, liian myöhään, liian paljon, liian vähän, ihan muuten vaan totaalisen väärin väärällä tavalla väärää kohtaa?
Vanha ystävä vainoharhaisuus on tullut taas kylään.

Kävely siis sujuu edelleen käytännöllisesti katsoen kutakuinkin normaalisti. Varpailla pystyn seisomaan, kun paino on molemmilla jaloilla. Mutta että skippaamaan? Noup. Pohje ei kestä. Harmittaa, ihan mahottomasti. Mahtaako turhautumisestani kertoa jotain myös viime öinen uneni, jossa entiset tanssiopettajani kovasti suosittelivat minua osallistumaan jollekin "Flashdance-kurssille"...
??!! Heh, joo...
En kai vaan ole alitajuisesti jo alistumassa ajatukseen, että minun irkkutanssiharrastukseni oli nyt sit täsä :( ?

Merivesikylmähoitoa pohkeelle, 5.9. ja ilmalämpötila n. +20.

Reilut kaksi viikkoa tekemättä lähes mitään muuta kuin satunnaisia pyörälenkkejä ja syömällä ihan liikaa suklaata tietää myös sitä, että sitten kun (jos, alan jo epäillä...) pohje joskus vielä tanssimisen sallii, olen taas niin rapakunnossa, että en tule jaksamaan yhtään mitään. Keuhkot tulee taatusti pihalle heti ekojen skippien jälkeen. Voi itku ja kirous ja huokaus ja harmitus. Ja vielä toinenkin huokaus.

Jatkamme siis pyörälenkkejä.
Onneksi pidän pyöräilystä.
Onneksi on lupa edes pyöräillä.
Ja onneksi on ollut upeat syyssäät pyöräilylle.

Marjasyksy.