perjantai 14. maaliskuuta 2014

Vuosi vierähti, uusi kevät (?)

Niin se vaan kuluu, aika. Kauhistuttaa, jos liikaa rupeaa miettimään, joten suoritamme mieluummin mielenkiintoista vertailua:

Viime vuonna 19.4., tänä vuonna jo 12.3.!

Huomenna luntaräntää :/. Mutta tiivarille, jeeeee!!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Ja jännitys tiivistyy...

1) One man down!
Perjantaina 7.3. joukkueemme yksi jäsen teloi jalkaansa. Itse hän uskoo, että tilanne ei ole kovin paha, että parin viikon tauon jälkeen jalka on varmaan taas ihan ok. Hmm... Sillä aikaa me muut järsimme kyntemme nysiksi odotuksen tuskassamme. Onneksi meillä on varamies! Treenit jatkuvat normaalisti varamiehen avulla, ja jollei murjottu jalka tokene, niin varamiehemme tulee hätiin. Homma hoidossa. Ei ongelmaa. Älä ny, ihan turha stressata...

2) Worldsien aikataulu on julkaistu!
Eli se on menoa sitten. Su 20.4. klo 15:45 jälkeen johonkin aikaan - olemme lavalla. Olettaen, että kaikki tiimimme jäsenet sinne lavalle asti selviävät. Nääh, selvitään me. Ei me jännitetä. Ei me pyörrytä. Ei me lamaannuta kauhusta kesken lavalle kävelyn...

3) Niin, ja lentojahan minä en ole vieläkään ostanut.
Ja jollen pian osta, niin hinnat ovat kohta kolossaalisia. Tai sitten ei enää ole tarjolla mitään järkeviä lentoja mihinkään järkeviin aikoihin...

Se vaan, että kohdan yksi johdosta mietin nyt, että kannattaako minun niitä lentoja ostaa vieläkään. Jos nyt jalkansa loukannut ei parannu ja varamiehemme tarvitaan häntä paikkaamaan, niin mitä jos joku toinenkin loukkaantuu? Meinaan että se ois sitten niinku siinä.
Aarrgh. Mitä mä teen?!

Lontooseen 5 viikkoa ja 4 päivää!!

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Rankka viikonloppu

Rankka viikonloppu minun maailmassani ei (yleensä) tarkoita hurjaa biletystä baareissa ja klubeissa pilkkuun ja pahoinvointiin asti. Minun rankat viikonloput liittyvät irkkutanssiin. Ja ne ovat aivan ihania viikonloppuja! Männä viikonloppu oli taas yksi tällainen. Lauantain ja sunnuntain ihanainen irkkuannos n. 8,5 tuntia tanssia, tekniikkaa, askeleita, hiomista ja rääkkiä hyvässä ohjauksessa ja hyvässä seurassa. Ah, onnea!

Osa 1: irkkutiivari
Täältä poismuuttaneet aina ylistämäni tanssiopeni pitävät keväällä muutaman tiivarin uudella kotiseudullaan, ja vaikka olen kovaa vauhtia tekemässä henkilökohtaista konkurssia, niin niille tiivareille piti ja pitää rahat jostain repiä, vaikka sitten viikkotunneista ja suklaasta luopumalla. Tai ainakin niitä vähentämällä.
Täysin suklaaton elämä ei nyt vaan oikein ole elämisen arvoista :).

Tiivareista eka oli tänä viikonloppuna. Itse asiassa jo helmikuussa pääsimme hieman nauttimaan vanhasta menosta, kun opet piipahtivat Turussa ja pitivät meille tiivarin. Tämän kevään teema on etenkin kovakenkätekniikka. Siis juuri sitä, mitä minä niin kipeästi ja kovasti kaipaan ja tarvitsen ja haluan ja mistä kaikista ongelmistani huolimatta pidän. Kovakenkätekniikka on vaan niin kamalan vaikeaa ja haasteellista minulle.
- Kroppaa pitäisi osata kannatella ylhäällä, jotta jaloilla olisi tilaa tehdä ja toimia siellä alla.
Noup. En osaa.
- Nilkan pitäisi olla tarpeeksi rento, jotta nopeatkin treblet onnistuisivat. Ja jalkojen muutenkin nopeat.
Ei, en osaa.
- Jalat pitäisi saada pysymään aukikierrossa myös niissä nopeissa trebleissä, ja etenkin siinä hornpipessa.
Juu ei. En vaan osaa.

Voi huokaus. Miten kadehdinkaan kaikkien niiden katsomieni videoiden tanssijoita (ja minua etevämpiä kanssatanssijoitani), jotka pistävät treblejä menemään tosta vaan, niin kevyen ja vaivattoman näköisesti. Ah! Haastetta tässä lajissa minulle siis riittää hamaan maailman tappiin saakka, se on vissi. Toisaalta se on myös tämän lajin ihanuus. Aina löytyy jotain uutta hiottavaa ja uusia hulluja, mahdottomia haasteita. Ja sitten jos se mahdoton joskus jossain vaiheessa yllättäen onnistuukin, voi se tunne, se on niin sanoinkuvaamattoman hieno!

Tänä keväänä siis työstetään ainakin treblejä, reeliä ja hornpipea. Siis kaikkea sitä mikä minulle on vaikeaa, jee! Ei heavy jigikään mikään pelkkä helppo nakki ole, haastensa siinäkin ja tykkään heavy jigistä, mutta tuntuu mukavalta päästä harjoittelmaan (ja hakkaamaan päätänsä seinään) näissä murheenkryyneissäni. Senkus vaan asetatte mielenterveyteni kyseenalaiseksi. Sanon silti, että jatkuvasta häpeän tunteesta ja nolostelusta huolimatta haluan pian takaisin jatkamaan itseni nolaamista, joten seuraavat kaksi viikkoa ennen seuraavaa tiivaria kestävät ihan liian kauan.

Ja on se muuten vaan kumma, miten opettajani aina keksivät uusia kidutusmuotoja. Juuri kun luulet tietäväsi mitä odottaa, niin pääset turhista luuloistasi eroon. Siis, kun ennenkin on tehty hoovereita, niin joo kyllähän tää nyt jo hoituu, kyllä mä tähän jo pystyn, niin hah, seuraavaksi siihen varioitiinkin jotain polvinostoja ja koukistuksia kohti vatsaa ja kainaloita. Aaargh... Ja juuri kun kuvittelit hantlaavasi ne staattiset reisirääkit varpaillasi, niin hah, seuraavaksi ei se riitäkään, vaan pitäisikin tehdä jotain sammakkohyppelyjä. Jaksoin ehkä 4-5 kappaletta, ja sitten kuoli reidet. Kamalaa. Käsittämättöntä kidutusta.

Kotiläksy: nilkka rennoksi!
Huokaus. Miten voi jokin noin yksinkertaiselta kuulostava asia olla niin vaikeaa?!

Osa 2: kisatreenit
Tämän tiivarin lisäksi myös irlantilainen opettajamme tuli juuri samana viikonloppuna Suomeen vielä kerran opastamaan ja ohjaamaan ceilijoukkueitamme tuleviin MM-kisoihin. Lauantaina kolme tuntia, sunnuntaina kolme tuntia kahta ceiliä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Eikä siltikään jatkuvat toistot kyllästyttäneet, ei kertaakaan. Kunto ja kestävyys hiipuivat treenien edetessä, mutta halu tanssia ei. Vielä kerran! Joo!

Tahti oli kaikenkaikkiaan tiivis. Yksi joukkue tanssii, toinen katsoo. Palaute, ja sitten toinen porukka. Ja sitten taas toinen. Onneksi! meitä joukkeita on kaksi. Tämä antaa meille edes pienen armollisen hengähdystauon, kun joukkueemme tanssivat vuorotellen opettajan valvovan silmän alla. Toisten tanssin katsominen on sitä paitsi hyvin opettavaista sekin. Toisten virheistä ja toisten onnistumisista voi itsekin saada arvokkaita ahaa-elämyksiä.

Yksi syy miksi niin kovasti näistä treeneistä pidin ja pidän on varmaan ihan vaan tanssimisen ja hyvän ja asiantuntevan ohjauksen lisäksi myös asiallinen ohjaus. Opettajamme voi huomautella virheistä ja sanoa asioista hyvinkin tiukasti ja painokkaasti, ja toisinaan jopa suoraan jollekulle henkilölle, mutta omasta mielestäni ei ole koskaan tuntunut, että sanominen olisi sävyltään ilkeää. Yleistunnelma oli silti mielestäni positiivinen ja kannustava. Ja jos jollekulle sanotaankin jostain asiasta ihan nimellä että teit näin tai teit virheen tässä, niin hyvin usein hän huomauttaa, että vaikka hän sanansa jollekin osoittaa, se kyllä koskee muitakin ja kaikkien sopii kuunnella ja ottaa oppia. Sitä paitsi, jollei minulle sanota että tuossa teet virheen, niin mitenpä minä sitä edes pystyisin edes yrittää korjata. Ja ne muutamat kerrat kun itse sain ihan hlökohtaista huomautusta jostain, se tuli tasan virheestä tai asiasta, jonka itsekin huomasin tai tiesin ongelmakseni entuudestaan. Hitto että se nainen sitten näkee ja huomaa kaiken ;)! Näkyy, että ceilit on hänen lajinsa ja että hän on itse kisannut ceileillä ja tietää mistä puhuu.
Opettajamme on myös realisti, ja sanoo sen reilusti ja asiallisesti. Tämän hetken tasolla emme tule samaan re-callia, mutta on meistä itsestämme kiinni mitä seuraavien viikkojen treenit saavat aikaan. Potentiaalia kuulemma on, mutta töitä on tehtävä paljon ja tosissaan ja sitähän hän ei puolestamme tietenkään voi tehdä. Joka päivä pitäisi nyt kuulemma tehdä jotain, vaikka sitten kotona hyppynarut kehiin, mutta tässä pistän ihan pikkasen hanttiin. Itsepäisesti uskon, että (ainakin minun) kroppani tarvitsee joskus myös täydellistä lepoa. Aion siis varmasti pitää päiviä, jolloin en tee mitään fyysistä.
Mutta aina voi tehdä jotain. Mielikuvaharjoitukset, treenivideoiden katselu, tai kuten nyt, reel soi taustalla, jotta opettajan käskyn mukaan totumme rytmiin ja opimme ajoituksen. Jos en tänä iltana jaksa lähteä jumppaan, en pode siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Kroppani vaati lepopäivää jo eilen, mutta koska irkkutunnin vuoksi se ei sitä eilen saanut, saakoon sen sitten vaikka tänään.

Treenit olivat siis rankkoja ja kaikki väsyneitä, ja luulenpa että opettajammekin on aika turhautunut, kun hän joutuu aina huomauttelemaan meille samoista asioista (jalat! tekniikka! ristiin! korkeille varpaille! potki pehvaan! aukikierto!), mutta ei hän sitä pahasti osoittanut, totesi vain aika tyynesti että "the thing that's gonna let you down is your feet". Joten, jälleen kerran pidin näistä treeneistä kovasti.
Niin, mitä sanoinkaan siitä mielenterveyteni kyseenalaistamisesta...? 

Kotiläksy: Get fit!
Huokaus. Olen mää yrittänyt, oikeesti! Jo viime kesästä olen aloittanut. Ainakin vähän. Ja mä väitän yhä, että varmasti jotain edistystä on tapahtunut. Siis hei, minähän jaksoin jo lenkkeillä mettälenkkini ympäri! Olen jopa keskimäärin jaksanut paremmin skipparalleja, vaikka sitä ei tämän viikonlopun henkilökohtaisen pohjanoteeraukseni perusteella uskoisi. Ceilitunnin alun skipparallit. Voi nolous ja voi kuolema. Vi-haaaaan. Edelleen ja aina ja ikuisesti.

Kisoihin about 7 viikkoa.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Että tällainen talvi

Jostain syystä minulla ei tahdo tätä nykyä olla oikein mitään sanottavaa irkusta. En tiedä pitäisikö asiasta olla huolestunut, vai johtuuko se vain siitä, että tanssin nyt selvästi vähemmän kuin syksyllä. Asioiden kuitenkin näin ollessa, sanotaan sitten edes jotain jostain muusta. Vaikka irkun sivujuonteista.

Joten, kun pyörätiet näyttävät helmikuun puolenvälin jälkeen kauttaaltaan tältä....


... niin herää pieni toivonkipinä, että mettälenkilläkin voisi ehkä käydä. Siispä toiveikkaana testaamaan!

Lupaava alku.

Huolestuttavat ensimerkit.

Karu totuus.

Hmph. No ei sitten. En ois halunnukkaa.

Kevättä odotellessa...

Tämä talvi on ollut sään puolesta aika outo. Vuoden vaihteen jälkeen tammikuussa piteli pakkasia reilut pari viikkoa, sitten mentiin plussalle ja siellä ollaan yhä eikä muutostakaan luvata. Ennen olen aina julistanut, että haluan kesällä olevan kesä ja talvella talvi. Tällä kertaa en kuitenkaan tämän talven oudosta 'laidasta-laitaan' -säästä suuremmin valita. Nämä kelit ovat sallineet minulle pyöräilyn lähes tauotta, wohei! Toisaalta, Pessimisti takaraivossani ilkkuu, että tällainen talvi tarkoittaa sitten tietysti ihan satavarmasti sitä, että takatalvi tulee, ja että se tulee huhti-toukokuussa, kun kevättä odotellaan jo oikeasti saapuvaksi. Sitten saa taas ruikuttaa kuten viime keväänä, kun kevät ei etene ollenkaan. Blah. Vaikene, sinä pirulainen!

18.1.2014

19.2.2014

Lontooseen 7 viikkoa ja 4 päivää.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ceilitiimimme olympiatunnelmissa!

Kuten juuri sanoin, meillä on taustoilla ihan oikeasti säätöä päällä. Aamusta iltaan viestintää lähes epätoivoon asti. Urheiluterminologia on alkanut levitä joukkueessamme muutenkin ja lopulta pääsimme juuri pisteeseen, jossa eräs ceilitiimimme jäsen piti meille pienen pep-talkin:

"No niin pojat, nyt lähdetään pelaan omaa peliä. Meillä on loistava tiimi näihin geimeihin. Ei provosoiduta, siitä tulee vaan turhia jäähyjä. Välineet on kunnossa, huolto pelaa, kisapassit tienattu, joten nyt pitää vaan vetää joka sekunti täysillä ja nauttii siitä tekemisestä. Näihin kuviin, näihin olympiatunnelmiin!"

Ah, loistavaa! Juuri se kaivattu kevennys! Oikeasti, hyvä henki tiimissä kantaa taatusti pitkälle, olen siitä aivan varma!

tiistai 11. helmikuuta 2014

Taustoilla hektistä säätöä

Otetaan yhdeksän ihmistä ja kaivetaan kalentereita esiin. Aletaan etsiä mahdollisia yhteisiä aikoja lisäceilitreeneille.
Ei o helppoo, voitte uskoa.

Otetaan 17 ihmistä ja kysellään mielipiteitä, millaisen näköisenä tuleva kisa-asumme olisi kiva.
Mielipiteet vaihtelevat, voitte uskoa.

Tämä on jo lähes hupaisaa, miten koitamme itsellemme treeniaikoja keksiä ja säätää erilaisin vaihtoehtoversioin. Halua treenata joukkueessamme tuntuu olevan, mutta elämän realiteetit ei vaan nyt tunnu osuvan yksiin kaikkien halujemme kanssa. Ja sepä se on samalla myös jossain määrin raastavaa.

Omalla lailla hauskaa on myös kisa-asusäätömme. Kisa-asumestarimme on jaksanut tarjota meille kiitettävästi erilaisia vaihtoehtoja mekosta, mallista, helmasta, kankaista, koristeluista ja viitasta, ja projekti vaikuttaa edelleen lupaavalta. Ei käy kateeksi tekijää, kun joutuu ressukka koostamaan 17 hlön tykkäyksistä jonkun sopivan kompromissin. Uskon sen kuitenkin löytyvän ja olen edelleen positiivisen luottavainen lopputuloksen suhteen. Etenkin olen edelleen äärettömän iloinen, että tekijä löytyi täältä Suomen puolelta, ja voimme asiaan mielipiteitä sanoa ihan omalla suomen kielellämme. Takaraivossa kyllä kytee vielä pieni pelko, että mitä jos oma opettajamme rupeaakin olemaan jotain ihan eri mieltä tästä asusta. Sen verran tämä edelleen rassaa, en edelleenkään tahdo maksaa 250e asusta, josta en pidä. Sormeni ovat kainaloihin asti ristissä, ettei moiseen tilanteeseen päädytä...

Enemmän on ottanut päähän (haahaa..) kategoria peruukki. Ne *** peruukit. Ennen Krakovaa koitin niin kovasti saada myytyä omaa näkemystäni, että ei osteta peruukkeja ennen kuin on varma, että Krakovasta jatkoon pääsemme. Jäin vähemmistöön, ja reuhka oli hankittava. Ja ihan turhaan. Tammikuun tiivarilla kävi selväksi, että ostamamme koko pään peruukki ei enää käy, Lontooseen nutturaperuukit kehiin. Grrhh.... Tällaisen pienemmän nutturaperuukkiversion voisin muutoin jopa ajatella omistavani, mutta koska kaapissani on jo yksi ihan turha pakkoperuukki, mitä en koskaan edes halunnut, tällä toisella kierroksella mennään sitten lainaperuukilla. Kiitoskiitos, että sellaisen lainaan saan!! Värisävy ei ihan mätsää omaan päähäni, mutta aivan sama. Toista en osta. Ainakaan ennen kuin se eka on myyty. Anyone???

Saanko esitellä, peruukki nro 2: pieni nutturaperuukki.

Kisat lähestyvät ja asiat etenevät, mitä nyt tämä treenaamattomuus alkaa aiheuttaa ahdistusta ja epätoivoa. Tanssikaveri pelotteli eilen omalla kolme viikkoa kestäneellä flunssallaan. Kolme viikkoa!!?? Juu ei, ei käy!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ei mene ihan niinku Strömssöössä

Huokaus.

Meillä on mielestäni ollut ihan ok ja siedettävä suunnitelma Worldseihin, kun ottaa huomioon, että me kuitenkin olemme aikuisia lajin harrastajia. Suunnitelma oli, että Worlds-treenejä on kaksi kertaa viikossa. Yhteensä kylläkin vaan 1,5h mikä on kaiken kaikkiaan todella vähän. Worlds-tason kisoihin tuo on ihan naurettavan vähän, mutta on se silti kaksi kertaa viikossa.

Tai olisi jos homma skulaisi. Mutta kun ei. Emme ole enää kouluikäisiä teinejä, jotka voivat halutessaan omistaa lähes kaiken ylimääräisen aikansa harrastukselleen, ja joiden vanhemmat maksavat kaiken. Meillä on muutakin elämää. On töitä ja on velvoitteita ja on muitakin menoja. Viikossa on aikaa vain rajallinen määrä.
Ja sitten meilläkin on näitä pirskatin tauteja. Seuraus: ihan hyväkään suunnitelma ei sitten kumminkaan vaan toimi.

Viime viikolla ei treenattu kertaakaan. Tällä viikolla ei paljon paremmalta näytä, kun tauti alkoi kaataa meitä tanssijoita. Itse jätin jo tiistaisen jumpan ja torstain menon väliin ja olen nyt kolme päivää nysvännyt neljän seinän sisällä, mutta en minä tänäänkään vielä tanssia uskalla. Ja sekös ottaa päähän.

Ei me ny ihan putkeen juu ei.
Worldseihin tasan 10 viikkoa.