Rankka viikonloppu

Rankka viikonloppu minun maailmassani ei (yleensä) tarkoita hurjaa biletystä baareissa ja klubeissa pilkkuun ja pahoinvointiin asti. Minun rankat viikonloput liittyvät irkkutanssiin. Ja ne ovat aivan ihania viikonloppuja! Männä viikonloppu oli taas yksi tällainen. Lauantain ja sunnuntain ihanainen irkkuannos n. 8,5 tuntia tanssia, tekniikkaa, askeleita, hiomista ja rääkkiä hyvässä ohjauksessa ja hyvässä seurassa. Ah, onnea!

Osa 1: irkkutiivari
Täältä poismuuttaneet aina ylistämäni tanssiopeni pitävät keväällä muutaman tiivarin uudella kotiseudullaan, ja vaikka olen kovaa vauhtia tekemässä henkilökohtaista konkurssia, niin niille tiivareille piti ja pitää rahat jostain repiä, vaikka sitten viikkotunneista ja suklaasta luopumalla. Tai ainakin niitä vähentämällä.
Täysin suklaaton elämä ei nyt vaan oikein ole elämisen arvoista :).

Tiivareista eka oli tänä viikonloppuna. Itse asiassa jo helmikuussa pääsimme hieman nauttimaan vanhasta menosta, kun opet piipahtivat Turussa ja pitivät meille tiivarin. Tämän kevään teema on etenkin kovakenkätekniikka. Siis juuri sitä, mitä minä niin kipeästi ja kovasti kaipaan ja tarvitsen ja haluan ja mistä kaikista ongelmistani huolimatta pidän. Kovakenkätekniikka on vaan niin kamalan vaikeaa ja haasteellista minulle.
- Kroppaa pitäisi osata kannatella ylhäällä, jotta jaloilla olisi tilaa tehdä ja toimia siellä alla.
Noup. En osaa.
- Nilkan pitäisi olla tarpeeksi rento, jotta nopeatkin treblet onnistuisivat. Ja jalkojen muutenkin nopeat.
Ei, en osaa.
- Jalat pitäisi saada pysymään aukikierrossa myös niissä nopeissa trebleissä, ja etenkin siinä hornpipessa.
Juu ei. En vaan osaa.

Voi huokaus. Miten kadehdinkaan kaikkien niiden katsomieni videoiden tanssijoita (ja minua etevämpiä kanssatanssijoitani), jotka pistävät treblejä menemään tosta vaan, niin kevyen ja vaivattoman näköisesti. Ah! Haastetta tässä lajissa minulle siis riittää hamaan maailman tappiin saakka, se on vissi. Toisaalta se on myös tämän lajin ihanuus. Aina löytyy jotain uutta hiottavaa ja uusia hulluja, mahdottomia haasteita. Ja sitten jos se mahdoton joskus jossain vaiheessa yllättäen onnistuukin, voi se tunne, se on niin sanoinkuvaamattoman hieno!

Tänä keväänä siis työstetään ainakin treblejä, reeliä ja hornpipea. Siis kaikkea sitä mikä minulle on vaikeaa, jee! Ei heavy jigikään mikään pelkkä helppo nakki ole, haastensa siinäkin ja tykkään heavy jigistä, mutta tuntuu mukavalta päästä harjoittelmaan (ja hakkaamaan päätänsä seinään) näissä murheenkryyneissäni. Senkus vaan asetatte mielenterveyteni kyseenalaiseksi. Sanon silti, että jatkuvasta häpeän tunteesta ja nolostelusta huolimatta haluan pian takaisin jatkamaan itseni nolaamista, joten seuraavat kaksi viikkoa ennen seuraavaa tiivaria kestävät ihan liian kauan.

Ja on se muuten vaan kumma, miten opettajani aina keksivät uusia kidutusmuotoja. Juuri kun luulet tietäväsi mitä odottaa, niin pääset turhista luuloistasi eroon. Siis, kun ennenkin on tehty hoovereita, niin joo kyllähän tää nyt jo hoituu, kyllä mä tähän jo pystyn, niin hah, seuraavaksi siihen varioitiinkin jotain polvinostoja ja koukistuksia kohti vatsaa ja kainaloita. Aaargh... Ja juuri kun kuvittelit hantlaavasi ne staattiset reisirääkit varpaillasi, niin hah, seuraavaksi ei se riitäkään, vaan pitäisikin tehdä jotain sammakkohyppelyjä. Jaksoin ehkä 4-5 kappaletta, ja sitten kuoli reidet. Kamalaa. Käsittämättöntä kidutusta.

Kotiläksy: nilkka rennoksi!
Huokaus. Miten voi jokin noin yksinkertaiselta kuulostava asia olla niin vaikeaa?!

Osa 2: kisatreenit
Tämän tiivarin lisäksi myös irlantilainen opettajamme tuli juuri samana viikonloppuna Suomeen vielä kerran opastamaan ja ohjaamaan ceilijoukkueitamme tuleviin MM-kisoihin. Lauantaina kolme tuntia, sunnuntaina kolme tuntia kahta ceiliä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Eikä siltikään jatkuvat toistot kyllästyttäneet, ei kertaakaan. Kunto ja kestävyys hiipuivat treenien edetessä, mutta halu tanssia ei. Vielä kerran! Joo!

Tahti oli kaikenkaikkiaan tiivis. Yksi joukkue tanssii, toinen katsoo. Palaute, ja sitten toinen porukka. Ja sitten taas toinen. Onneksi! meitä joukkeita on kaksi. Tämä antaa meille edes pienen armollisen hengähdystauon, kun joukkueemme tanssivat vuorotellen opettajan valvovan silmän alla. Toisten tanssin katsominen on sitä paitsi hyvin opettavaista sekin. Toisten virheistä ja toisten onnistumisista voi itsekin saada arvokkaita ahaa-elämyksiä.

Yksi syy miksi niin kovasti näistä treeneistä pidin ja pidän on varmaan ihan vaan tanssimisen ja hyvän ja asiantuntevan ohjauksen lisäksi myös asiallinen ohjaus. Opettajamme voi huomautella virheistä ja sanoa asioista hyvinkin tiukasti ja painokkaasti, ja toisinaan jopa suoraan jollekulle henkilölle, mutta omasta mielestäni ei ole koskaan tuntunut, että sanominen olisi sävyltään ilkeää. Yleistunnelma oli silti mielestäni positiivinen ja kannustava. Ja jos jollekulle sanotaankin jostain asiasta ihan nimellä että teit näin tai teit virheen tässä, niin hyvin usein hän huomauttaa, että vaikka hän sanansa jollekin osoittaa, se kyllä koskee muitakin ja kaikkien sopii kuunnella ja ottaa oppia. Sitä paitsi, jollei minulle sanota että tuossa teet virheen, niin mitenpä minä sitä edes pystyisin edes yrittää korjata. Ja ne muutamat kerrat kun itse sain ihan hlökohtaista huomautusta jostain, se tuli tasan virheestä tai asiasta, jonka itsekin huomasin tai tiesin ongelmakseni entuudestaan. Hitto että se nainen sitten näkee ja huomaa kaiken ;)! Näkyy, että ceilit on hänen lajinsa ja että hän on itse kisannut ceileillä ja tietää mistä puhuu.
Opettajamme on myös realisti, ja sanoo sen reilusti ja asiallisesti. Tämän hetken tasolla emme tule samaan re-callia, mutta on meistä itsestämme kiinni mitä seuraavien viikkojen treenit saavat aikaan. Potentiaalia kuulemma on, mutta töitä on tehtävä paljon ja tosissaan ja sitähän hän ei puolestamme tietenkään voi tehdä. Joka päivä pitäisi nyt kuulemma tehdä jotain, vaikka sitten kotona hyppynarut kehiin, mutta tässä pistän ihan pikkasen hanttiin. Itsepäisesti uskon, että (ainakin minun) kroppani tarvitsee joskus myös täydellistä lepoa. Aion siis varmasti pitää päiviä, jolloin en tee mitään fyysistä.
Mutta aina voi tehdä jotain. Mielikuvaharjoitukset, treenivideoiden katselu, tai kuten nyt, reel soi taustalla, jotta opettajan käskyn mukaan totumme rytmiin ja opimme ajoituksen. Jos en tänä iltana jaksa lähteä jumppaan, en pode siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Kroppani vaati lepopäivää jo eilen, mutta koska irkkutunnin vuoksi se ei sitä eilen saanut, saakoon sen sitten vaikka tänään.

Treenit olivat siis rankkoja ja kaikki väsyneitä, ja luulenpa että opettajammekin on aika turhautunut, kun hän joutuu aina huomauttelemaan meille samoista asioista (jalat! tekniikka! ristiin! korkeille varpaille! potki pehvaan! aukikierto!), mutta ei hän sitä pahasti osoittanut, totesi vain aika tyynesti että "the thing that's gonna let you down is your feet". Joten, jälleen kerran pidin näistä treeneistä kovasti.
Niin, mitä sanoinkaan siitä mielenterveyteni kyseenalaistamisesta...? 

Kotiläksy: Get fit!
Huokaus. Olen mää yrittänyt, oikeesti! Jo viime kesästä olen aloittanut. Ainakin vähän. Ja mä väitän yhä, että varmasti jotain edistystä on tapahtunut. Siis hei, minähän jaksoin jo lenkkeillä mettälenkkini ympäri! Olen jopa keskimäärin jaksanut paremmin skipparalleja, vaikka sitä ei tämän viikonlopun henkilökohtaisen pohjanoteeraukseni perusteella uskoisi. Ceilitunnin alun skipparallit. Voi nolous ja voi kuolema. Vi-haaaaan. Edelleen ja aina ja ikuisesti.

Kisoihin about 7 viikkoa.