ja sitten siitä yleiskunnosta...

Irkkutanssi oikeasti on ihana laji! Tässä riittää haastetta ja on aina niin riemastuttavaa, kun joskus onnistuu jossain aluksi vaikeassa ja mahdottomalta tuntuneessa jutussa ja huomaa ehkä sittenkin jossain kohtaa jopa kehittyneensä.

Mutta.

Tämä laji vaatisi myös ihan sellaista peruskuntoa. Siis jaksamista. Että jaksaa vetää niitä pirskatin skippirundeja keveästi ympäri salia. Olen todennut varmaan joka kerta, kun opettajani julistavat olevan 'skipparallin' vuoron vihaavani sitä. Joka_ainoa_kerta. Vihaan koska en jaksa, vihaan koska skippini eivät ole nättejä eikä keveitä, kaikkea muuta!

Aikuisena toki ymmärrän, että päänsä tunkeminen puskaan ei tässä auta. Asiaan tulisi tarttua ja hoitaa se (=itsensä) kuntoon. Mikä siis lääkkeeksi? Tietysti lenkkeily!! Todistetusti hyvä peruskunnonkohottaja? No, jos jotain voin oikeasti vihata, niin se on juokseminen. Juokseminen on ollut siedettävyyden rajoissa ainoastaan pelatessani edellistä rakasta harrastustani, pesäpalloa. Siinä riittää, että jaksaa pyrähtää pesältä toiselle, that's it. Mutta että minut saisi lenkille, siis juoksemaan, ihan vapaaehtoisesti, sitä en vaan millään pysty näkemään, en sitten niin millään.

Käsityötaituriystäväni, irkkutanssija hänkin, on tainnut jo parikin kertaa pohtia ääneen, että voisi olla hyvä aloittaa lenkkeily, että kaveriporukassa lenkkeily voisi jopa olla ihan siedettävää. Molemmilla kerroilla olen ilmoittanut tulevani oikein mielelläni kirittämään fillarilla...

Juokseminen, voi että! Miten voikin olla niin vastenmielinen ajatus? Miksei fillarointi käy, mitä vikaa siinä? Miksi ei se muka riitä kunnon kohottamiseen?

Tiedän kyllä, että minun olisi hyvä lenkkeillä, mutta kun ei niin ei. Siksi tukeudun vanhaan uskolliseen ystävääni fillariin, yksi maailman parhaista keksinnöistä se. Tämä kevät on ollut sikäli kurja, että vaikka päivisin jo aurinko lämmittää, niin yöllä on vielä sen verran pakkasta, että lätäköiksi sulaneet lumet vain jäätyvät uudelleen, eikä pyöräilykausi tahdo oikein millään alkaa, ainakaan minulla. Pyöräni ei ole talvikeliturvallinen, lähimainkaan. Kärsimättömänä olen odotellut suotuisampia kelejä, ja lopulta meni hermot. Kavereiden kanssa sovimme pelaavamme pitkänäperjantaina lautapelejä Littoisissa. Tein torstaina testiajon, pääsisinkö pyörällä perille. Pari pahaa lätäkköä ja loskakohtaa, jotka piti jotenkin kiertää tai ylittää fillaria taluttaen, mutta koska lähes kuivin jaloin perille oli mahdollista päästä, pääsin vihdoin korkkaamaan fillarikauden, juhuu! Pyöräilin siis Littoisiin ja takaisin sekä kiirastorstaina että pitkäperjantaina. Eli kahtena päivänä n. 1h pyörälenkki. Eikö se muka ole ihan hyvää kunnonkohotusta, mitä? Täytyy olla!

Tähän luottaen, aloitan vihdoin pyöräilykauden ja bussiajelut jääkööt tältä talvelta!

Paitsi että ensi viikko pitää käydä töissä. Bussilla.
Ja paitsi että perjantaiksi näemmä lupaavat vielä lumisadetta. Lunta!? Vielä?

Grrrhhhh....

Oikeasti jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan, että voisiko tämä Krakova vihdoinkin olla se syy, joka saisi jopa minut lenkkipoluille.