Kun aikoinaan tämä laji alkoi kiinnostaa, ensimmäisten
tanssivideoiden katselu oli aika järkyttävä kokemus. Lajin kisa-asut
olivat mielestäni pääsääntöisesti aivan kamalia. Yhtä värien,
kuvioiden ja kimalluksen kaaosta, ihan silmiin sattui. Selässä heilui joku outo pahviksi tärkätty härpäke,
joka fläpätifläpäti hyppi siellä selässä ylösalas tanssijan hyppyjen
tahdissa. Mekon helmat niin lyhyet, että hädin tuskin peittivät mitään,
eivätkä sitten peittäneetkään aina kun tanssija niitä hyppyjä teki.
Miten ne päästää lapsiaan noissa helmoissa julkisesti lavalle? Ja ne
peruukit, voi herran tähden sentään, ne peruukit! Aivan järkyttäviä,
ajatteli tämä tanssijan alku ja pyöritteli silmiään ja oli satavarma
että ikinä
ikinä en itse tuollaiseen rupea!
Mekkoja! Peruukkeja! Tiaroita! Tekorusketusta! Meikkiä! Kimallusta! Tätä(kö?!) on irkkutanssikisaaminen!?
Peruukkiarmeija :D!
Noooh...
Olisihan se pitänyt muistaa mitä elämä oli jo opettanut. Never say
never... Ekat kisat menin vielä turvallisesti yhdessä hillityn värisessä ja -mitaisessa
omassa hameessani, mutta jo heti seuraavissa kisoissa otin askeleen
syvemmälle tähän suohon. Lainasin tanssiopeni hametta. Tykästyin heti väriin (ei satu enää värit silmiin ei :D!), mutta kun ekaa
kertaa tuota hametta päälleni kokeilin olin edelleen järkyttynyt sen
lyhyydestä. Eiku just sopiva, oli kokeneiden opettajieni kommentti. Voi
syvä huokaus sentään... ja arvatkaas mitä tämä EM- ja MM-kisaceilikokeilu onkaan tuomassa tullessaan?
Ekaa peruukkia odotellessa!
Voi mihin sitä aikuinen ihminen rupeaakaan...
Todistuskappale kauhian lyhkäsessä hameessa (minun mielestäni) julkisesti esiintymisestä. Milan Feis 2012. (Kuva: Konnis)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti