Olen aina tykännyt irkkutanssista mm. ihan vaan siksi, että se on ollut mielestäni todella hauskaa. Kivaa. Olen tykännyt kuin hullu puurosta. Aiemmin jo mainitsinkin, että jossain vaiheessa syksyä hauskuus hävisi. Vuodenvaihteen molemmin puolin sitten tuskaisesti mietin ja vatvoin mitä irkkutanssini kanssa tekisin. Mielessä jopa pääsi vilahtamaan, että pitäisikö lopettaa kokonaan, mutta moinen mielenhäiriö sentään kaikkosi aika lailla nopeaan. Lopulta tein tuon aiemmin mainitsemani päätöksen valita tänä keväänä ohjelmaani vain jotain, mitä juuri nyt ihan tositosi mahdottomasti haluan, tämän hetken mahdollisuuksieni mukaan. Näin ollen säännölliset viikkotunnit jäivät lähes kokonaan pois. Säännöllistä kalenterissani omien treenien osalta on lähinnä enää vain vaivaiset 1,5 tuntia viikossa kisaceilitreeniä, eli ei oikeastaan yhtään mitään aiempiin viikkotahteihin verrattuna. Voi miten kaipaan viikottaisia mukavatunnelmaisia raatamisia!
Säännöllisten viikkotuntien sijaan toivon nyt sitten vaihteeksi pääseväni eri tavoin "vierailevien opettajien" tunneille ja tiivareille, vaikka helppoa se ei juuri nyt ole. Vaihtelu virkistää ja toivon, että kadonnut hauskuuskin sitä myöten taas löytyisi. Sillä saralla ilmassa on pientä lupauksen tuntua, mutta toiveikkuutta päästän latistamaan pelkäämällä, että liian suuret odotukset aiheuttavatkin pettymystä. Äh että ihminen voi olla itselleen vaikea!
Tämän alkuvuoden parhaat treenit ovat olleet yhden sunnuntain kolmen tunnin kisaceilitreenit, jotka oma irlantilainen opettajamme tuli meille pitämään. Vanhaa kunnon tekemisen meininkiä mitä huomasin kaivanneeni. Rankkaa oli, mutta nautin suuresti, vaikka puutteistani tulinkin taas kerran tuskallisen tietoiseksi. Siitäkin huolimatta mielestäni tunnelma treeneissä oli positiivinen ja myönteinen ja kivaa oli. Opettajamme tulee uudelleen katsastamaan kisakuntomme maaliskuun alussa, ja ajatus tuosta viikonloppusta tuntuu mukavalta. Siitäkin huolimatta että pelkäänpä pahoin, että tuolloin tunnelma saattaa jo olla vähemmän mukava. Siinä vaiheessa kisoihin on n. 1,5 kuukautta, ja epäilen että stressi ja erilaiset kisaodotukset vs. realiteetit tulevat nostamaan rumaa päätään ja ikäviä tunteita pintaan. Harmi. Minun on vaikea tajuta ja hyväksyä, miksi treeneissä ei voisi olla hauskaa, vaikka treenattaisiinkin kovan tason kisoihin. Väittäisin, että hauskuus rentouttaa sopivasti, toisin kuin stressissä ja pelossa ja ahdistuksessa väkisin vääntäminen. Mene tiedä.
Erilaisia tiivareita ei ole vielä ollut kuin pari, joten on vaikea sanoa mitä tuleva mahdollisesti tuo tullessaan, tai pääsenkö edes ylipäätään millekään tiivareille, mutta ehkä nyt valitsemani valikoiva taktiikka toimii. Ainakin eilen oli oikein hyvä päivä. Sain viimein taas aikaiseksi jatkaa joulutauolla aloittamani trad.setin selättämistä muutaman videopätkän ja todella hajanaisten muistiinpanojen pohjalta. Oli haastetta, uskokaa pois. Olen varmasti tuijottanut niitä videopätkiä valehtelematta satoja kertoja koittaessani tajuta, mitä opettajamme jaloillansa oikein tekee ja mihin rytmiin. Voi graah! Kahden tunnin tahkoamisen jälkeen kun olin koittanut jalkojani opettajan menoon sovittaa, niin sentään hetkittäin tuntui että haa, toivoa on! Kyllä minä tämän vielä tulen hantlaamaan! Niihin tunnelmiin oli hyvä lopettaa ja lähteä ceilitreeneihin, joista niistäkin jäi kiva olo. Täydellisyyteen on vielä ah niin pitkä matka, mutta tuntui, että asia kuitenkin eteni, saatiin paljon aikaiseksi ja siitä jäi hyvä mieli. Olen nyt tuijotellut eilisen treenin videota uudestaan ja uudestaan ja haluaisin ceilitreeneihin jo tänään korjaamaan virheitäni ja parantamaan suoritustani! Harmillisesti seuraavaa ceilitreeniä pitää odottaa peräti perjantaihin asti, sinnehän on melkein ikuisuus! Ensi viikonloppua odotan muutenkin jo hurjasti, luvassa kahdet vierailevat tiivarit! On oikeastaan aika pelottavaa, miten kovasti haluan kaiken taas olevan kivaa. Liian suuret odotukset jnejne, en jaksaisi nyt millään mitään pettymyksiä.
Vastapainoa ja vaihtelua irkulle tuo myös aloittamani viikottainen ihan tavallinen perusjumppatunti, jolla olen käynyt, sykettä ja lihaskuntoa vuorotellen. Olen pitänyt suuresti, ja odotan tuota jokaviikkoista vaivaista kolmevarttista aina etukäteen kovasti. Se on ollut kivaa. Lisäksi päivätkin ovat pidenneet niin, että sunnuntain treeneihin pääsee jo polkemaan valoisaan aikaan, joten jospa tässä pian pääsisi rämpimään ylös tästä tahmasta, jossa olen alkuvuoden rahjustanut, jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuisi. Muuttuu se :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti