Polkeeko elämäni paikallaan? Vai kulkeeko elämäni kenties ympyrää?
Muistattehan, syksyllä teimme kisa-asumme mustia yläosia, allekirjoittanut ainakin otsa hiessä manaillen ja välillä jopa itkua vääntäen. Tuon projektin valmistuminen ansaitsi armotonta tuuletusta: se oli siinä, never again!
Eheheheiii...
Irlantilainen opettajamme siis halusi meille uudet puvut, kuten jo hampaita kiristellen olen kertonut. Tällä kertaa onneksi itse puvun tekeminen, siis se kammokammo ompelu, saatiin ulkoistettua ja ehdin jo riemuita, ettei minun enää tarvitse moisen kanssa äheltää. Nooh... Irkkuasuissa nyt ilmeisesti vaan kuuluu olla sitä strassia ja kimallusta, joten tieni veikin takaisin kimaltelevien strassien pariin, kun opettajamme halusi pukuihin blingiä.
Paljon blingiä.
Eikä ku timangeja vaan siis kläästimään.
Joten tässä sitä taas ollaan. 3000:n halkaisijaltaan 4,8mm:n strassin piti löytää tiensä 17:ään asuun, joten ompelijamme ja ystävämme tervejärkisyyttä turvataksemme riensimme sunnuntaina apuun pinsetein, hammastikuin, tarrakynin ja mittanauhoin noiden kimaltelevien pikkupiiperrysten pariin. Tehokkaat seitsemän (muistaakseni...?) käsiparia sai kolmessa tunnissa hoidettua kahdeksaan (muistaakseni...?) asuun kaulukset ja hihat (voi sanonko mitä... Siis hihat! Muistattehan syksyisen tuskani... Maksan varmaan jonkun edellisen elämäni hihakarmaa, siinä määrin oli taas hajottavaa ja hermoja raastavaa tuo hihaosaston säätö, argh!). Lisäksi muutama viittakin sai jo kimalteensa sunnuntaina, ja loputkin viitat hoituivat, kun tänään toimin ompelijamme henkilökohtaisena orjana viittojen strassittajana.
Eivätkä nämä strassipajat vielä tähän lopu. Vielä on puolet puvuista kokonaan ilman strasseja (hihoihin en enää koske, ettäs tiedätte!!). Kaikkien pukujen helmaosat huutavat vielä strassejaan. Kuten myös kaikki 17 hameosaa. Onneksi totesin jo syksyllä, että tämä strassien liimailu oli hermojani vähiten raastavaa, tämä homma on ihan fine.
Paitsi ne hihat.
Lontooseen 3 viikkoa ja viisi päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti